»oma arwo ombi kallis, toisen hyödytys hupainen, joita wailla waiwaisena— onnetoina kukin kanta ombi niin kuin orpo-lapsi. Orwot owat Suomalaiset, jos ei palwele poloiset wiisautta Wäinämöisen, seuraa jalon johdatusta, opetusta oikeata kukin hywyyden halulla. Orpo olen myöskin minä wäsytetty waiwan kautta, erinneenä, eksyneenä Jumalasta julkisesta, Wäinämöisestä wakaasta, jonga luona lohdullinen meno löytyy loppumata, juodaan mettä, mahalata, kallihista kaukalosta, järjen maljasta jalosta, jonne minä mielitellen soisin jälle joutuvani, waan en jaksa woimatoina tulla enää Isän tykö[154] päästä pilwen pienderälle, piendäräldä patsahalle lähes Laulajan kotoa, joss' on lepo leiwätöngin itsestänsä ihanainen; siell' on aina onnen pouta, huwitusten päivän paiste, siellä itketään ilosta, niin kuin its' Isä suuri,— näytti muinen esi-merkin, koska wuoti kyyneleensä silmä-lähteistä sywistä— kaseammat karpaloita, pyyngin munaa pyleämmät, paljon wesi-pilareita rippui silmä-ripsehissä,»———
Hän saakin sentähden Wäinämöiseltä »laupiaasti» seuraavan varotuksen:
»Joll' on lahja joukon luona, tehkön lahjasta tilinsä,— joll' on vara muita warten, siitä laskekon lukunsa; mutta älköt älyänsä luulko täydeksi lujatkan paitsi pyyndöä hyvyyden».[155]
Tämän varotuksen Juteini käyttikin opikseen. Hän ei kirjottanut enään pilkkarunoja ja koetti välttää yleistä pahennusta. Kyseenalaisessa runossa hän myös vähän väliä muistelee äidinkielensä unohdettua tilaa ja lähettää muiden muassa seuraavan kehotuksen kansalaisilleen, etenkin niille, »jotka palwelevat Wäinämöisen wiisautta»
»suojatkai jo suomen kiellä, uudistakai unhotettu laulun konstikin kotoinen».
Sivulla 45 Huilun Humina-runossa hän tuohon tunnettuun valitakseen »muukalaisesta Akatemiasta», »vieraista Kouluista» ja »lujasta umbinaisesta Laista» viivanalaisessa esittää seuraavan ruotsinkielisen ehdotuksen, jonka toteutumiseen on kokonainen vuosisata kielitaisteluineen ollut tarpeellinen: För att småningom upphjelpa finska språket, som ännu är fattigt för Wettenskaper, wore det nödigt, att dels odling wid Finlands Lärosäten med mera allmänt interesse (!) omfattades, och för att engång bilda det äfven till juridiska afhandlingar, borde det wara Finnarne obetagit, att t.e. vid Landets Instancer få göra sina skrifteliga andraganden jemwäl på Nationens modersmål, som är dess heligaste egendom och öfvergår i arf till efterwerlden.—Skole wi då längre wanwårda de tillkommande generationernas så dyrbara tillhörighet? (Jotta vähitellen kohotettaisiin suomenkieltä, joka vielä on köyhä tieteille, olisi tarpeellista, että sen käyttöä Suomen oppilaitoksissa yleisemmin harrastettaisiin, ja jotta se myös muodostuisi sopivaksi lainopillisia esityksiä varten, pitäisi suomalaisilla olla oikeus saada esim. maan oikeusasteissa esittää kirjalliset lausuntonsa myöskin kansan äidinkielellä, joka on sen pyhintä omaisuutta ja menee perinnöksi jälkimaailmalle.——Sopiiko meidän silloin kauemmin olla vaalimatta tulevien sukupolvien erittäin kallista omaisuutta?)
Ennen mainittuun Huilun Humina-runoon hän liitti 16-säkeistöisen kauniin laulun »Elämän Muoto».
Tämän jälkeen Juteinin teoksia alkoi ilmestyä harvemmalta kuin ennen. Sattui monesti Juteinin viimeisenä kolmenakymmenenäviitenä ikävuotena kulumaan useita vuosia, jolloin hänen kirjotuksiaan ei lainkaan ilmaantunut. Niin nytkin vuoden 1820 jälkeen. Hän ei painattanut mitään ennenkun v. 1824. Silloin hän, näet, julkaisi suorasanaisen kertomuksen »Nimi-Päiwä, elli Hywä Elämä Howissa, jonka on kirjoittanut joutilaana Jak. Juteini». Tämä kertomus eli »jutelma»[156] on keskustelun muotoon puettu sekä on läpeensä opettavainen laadultaan. Siitä löytää paljon hyödyttävää opetusta ja se kuuluukin hauskimpien ja viehättävimpien kyhäelmien joukkoon, mitä Juteini ikinä on kirjottanut. Kertomuksen sisällys on seuraava: Erään maatilan emäntä, jonka puoliso aikanaan on ollut sotapäällikkönä (katteinina), mutta nyt elää maatilallaan maanviljelijänä, on miehensä tietämättä kutsunut vieraita tämän nimipäivää viettämään. Hän on myöskin valmistanut pienet kestit puolisonsa kunniaksi ja odottamattomaksi iloksi. Mutta kun mies ei tiedä mitään pidoista, niin hän menee tavallisuuden mukaan pyssy olalla, aamupäivällä kävelemään metsään eikä saavu sieltä kotiin, ennenkun vieraat jo ovat melkein poismenossa. Sill'aikaa kun isäntä oli metsässä, syötiin kuitenkin päivällinen ja pidettiin pidot, vaikka emäntä oli kovin mielipahoillaan siitä, ett'ei hän ollut ilmottanut puolisolleen, että hän odotti vieraita. Päivällis- ja kestipöydässä puhuttiin yhtä ja toista, kiitettiin talon isäntää ja emäntää sekä juotiin heidän maljansa. Kohta päivällisen jälkeen isäntä tuli kotiin ja näytti hyvin murheelliselta, vaikka hän koetti peitellä murhettaan iloisella tervehdyksellä ja kasvojenilmeellä. Jättäessään pyssyn palvelijan huostaan hän sanoi: »tämä ase on tänä päivänä puolitoista hengeä pelastanut». Kun kaikki läsnäolijat ihmettelivät tätä puhetta, niin isäntä selitti, että hän metsässä pyssyllään oli pelastanut oman henkensä sekä torpparinsa ja vanhan sotatoverinsa Hurtin pahoin haavotettuna »karhun kourista». Hurtti oli kerran ennen sodassa pelastanut nykyisen herransa ja silloisen päällikkönsä varmasta kuolemasta ja isäntä oli nyt iloinen siitä, että hän oli saattanut maksaa Hurtille vanhan velkansa. Hurtti kuoli kuitenkin haavoistansa, ja isäntä otti hänen lapsensa, kasvattaaksensa niitä kelpo ihmisiksi. »Nimi-Päiwä» kertomuksen loppuun Juteini painatti »Työ- ja Ilo-Laulun» sekä »Sota-Laulun».
Samana vuonna eli siis v. 1824 oli Juteini ruvennut runoja antamaan edellisenä vuonna ilmestyä alkaneelle saksankieliselle Wiburgschen Wochenblatt'ille. Koska nähtävästi kaikki viipurilaiset säätyläiset (niihin luettuina saksalaiset ammattienharjottajatkin) ymmärsivät suomea, kuten J.W. Ruuth'kin Viipurin kaupungin historiassaan huomauttaa, niin painettiin Juteinin runot lehteen suomenkielisinä; kuitenkin niin, että liitettiin lehteen runo tai runot (joskus 2 pientä yhtä haavaa) lisälehtenä; tämä usein pienempää kokoa kuin itse lehti, mutta paremmalle paperille. Tällaisen »Beilagessa» olevan runon alla— ja, jos niitä oli kaksi, jälkimäisen—oli aina merkki J—i. Vuosikerran 52 numerosta on 25 saanut tällaisen lisälehden. Näissä 25 lehtisessä on kaiken kaikkiaan 32 suurempaa ja pienempää runoa ja laulua, toisissa lauluissa aina 17 säkeistöön asti ja jokunen runo, niinkuin »Luonnon kurjuus Luojata», neljättä sivua pitkä; toisissa taas vain 4 á 6 säkeistöä ja runoissa alle 10:kin säettä. Mutta järjestään Juteini niissä tarjosi lukijoilleen uutta ja hauskaa, vaikka kyllä vakavaa opetusta, eikä kertaakaan kehdannut uusia entisiä aikaisemmista runovihkoista. Katsoi kait niiden vielä olevan tuoreessa muistissa. Kuitenkin hän kaksi vuotta myöhemmin nämät painatti kaikki uudestaan.
Vuonna 1826 hän, näet, julkaisi 96 sivun laajuisen kirjan »Jak. Juteinin Runon Tähteitä», jossa uudelleen teemme tuttavuutta näiden runojen kanssa. Niihin on johonkuhun jokin aivan pieni muutos tehty, jota ei aina voi parannukseksikaan sanoa. Paitsi näitä, niinkuin siihen jo viittasimme, yleensä hyviä runotuotteita on kirjan sisällystä rikastuttamassa ja sen arvoa kohottamassa 12 uutta kirjallista lisää. Huomattavin ja merkillisin näistä on kirjan alussa oleva pitempi runo »Epäilys ja toiwo Suomesta», jossa esim. sivulla 15 lauletaan: