IX.
ANTECKNINGAR AF TANKAR UTI WARIANTA ÄMNEN JA OIKEUKSIEN PÄÄTÖKSET.
Vuonna 1827 seuraavat Juteinin kirjailijatuotteet ilmestyivät painosta: »Laulu Elämän Nautinnosta». »Erhetyksen Waikutus elli lapsen Murha»[160] ja ruotsiksi »Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen».[161] »Laulun Elämän Nautinnosta» Juteini oli jo aikaisemmin painattanut runovihkoon »Waikutuksia Suomalaisen sydämessä». Luultavaa on, että tästä laulusta pidettiin, koska Juteini painatti sen nyt erikseen ja seuraavana vuonna vielä julkaisi kaksi uutta laitosta siitä.[162] Ei olekaan ihmeellistä, että se tosirunollisena ja sievänä herätti suurta mieltymystä aikana, jolloin runous suomenkielellä oli vasta alullaan, kosk'emme vielä nykyäänkään voi siltä kieltää kauniin ja herttaisen laulun nimeä.
»Erhetyksen Waikutus elli lapsen Murha» on suorasanainen kertomus nuoren, viattomuudessa kasvatetun tytön lankeemuksesta. Hourupäissään hän oli tukehduttanut lapsensa ja kuoli kivuistansa muutaman päivän kuluttua sangen surkeassa, tilassa, sillä hän piti »syndinsä Jumalan armoa» suurempana. Juteini liitti tähän kertomukseen runon »Oma tundo».
Sanoimme jo, että v. 1827[163] Juteinin kädestä lähti myöskin ruotsinkielinen kirja »Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen». Tämän pääasiallinen sisällys oli osiksi filosofinen, ossksi uskonnollinen; ja Juteinin siinä lausumat mielipiteet oikeasta kristillisyydestä ja tavaksi käyneestä opetuksesta kristikunnassa sekä ennen kaikkea se, ett'ei kirjaa ennen sen ilmestymistä ja levittämistä jätetty Porvoon tuomiokapitulille tarkastettavaksi, saivat aikaan sen, että 99 sivun laajuisen kirjan julkaisemisesta syntyi monivuotinen oikeusjuttu ja että se, kuten Juteini itse kertoo, v. 1829 poltettiin. Koska tapaus on varhaisemman kirjallisuutemme historiassa ainoa laatuaan, käymme sen vaiheita tarkemmin kuvaamaan sekä sittemmin myöskin sen sisällystä esittämään.
Suomen prokuraattoriviraston lähetekantakirjassa olevista useista, tätä asiaa koskevista kirjeistä ilmenee, että maamme silloinen prokuraattori Carl Walléen oli kirjan varsinainen vainooja, joka oikeuslaitoksemme kaikissa asteissa yritti hankkia Juteinille vielä muutakin rangaistusta kirjan luvattomasta ilmestymisestä, vaikka hän jo nähtävästi ensi asteessa oli saanut sen tuhotuksi ja vaikka olisi luullut siinä jo olevan rangaistusta tarpeeksi. Merkillisintä on, että prokuraattorin huomion kirjaan oli kiinnittänyt itse kenraalikuvernööri Zakrewsky, päättäen Walléen'in kirjeestä tälle syysk. 5 p:ltä 1827.[164] Kuka ilmiannon kirjan sensuroimattomuudesta oli tehnyt, joku tuomiokapitulin jäsenkö vaiko joku Juteinin pappisvihollisista, siitä en ole voinut saada selkoa. Olen johtunut ajattelemaan pappeja, koskapa he niin halusta levittelivät Ahlqvist'in ennenmainittuja pilkkarunoja ja koska näissä syytettiin Juteinia väärän opin levittämisestäkin ja mainittiin sellaisia kohtia hänen pilakirjotuksistaan, joissa oli väitetty pappien myyvän autuutta rahasta, sekä vihasta kuohuvin sanoin kysyttiin, milloin sellaista oli tapahtunut. Hänen ruotsinkielisille, opetusta sisältäville teoksilleen taas kyllä oli sanotuissa moiterunoissakin annettu tunnustusta. Mutta kun nyt tässä ruotsalaisessakin »Anteckningar» nimisessä kirjassa oli yhtä ja toista, johon voi jumaluusoppinut takertua, niin ilmianto nähtävästi tehtiin, etenkin kun ei kirjanpainaja ollut kirjaa käyttänyt konsistoriossa tarkastamista varten.
Zakrewskyn kirje Walléen'ille kirjaa koskevista seikoista oli päivätty syysk. 4 p:nä ja jo seuraavana päivänä saamme taas Walléen'in kirjeestä edelliselle tietää mihin toimenpiteihin hän oli kirjan ilmestymisen johdosta ryhtynyt.
Ensiksikin sai Wiipurin läänin silloinen maaherra August Ramsay häneltä käskyn[165] ensi tilassa ottaa takavarikkoon sanotun teoksen kaikki kappaleet, kunnes nostettava oikeusjuttu tekijää Juteinia ja kirjanpainajaa A. Cedervalleria vastaan lopullisesti päättyisi. »Saatuaan tietää painoksen suuruuden oli hänen takavarikkoonotto pantava toimeen siten, ett'ei ainoastaan kirjanpainajalla ja tekijällä olevat, vaan vieläpä mahdollisesti yksityisille henkilöillekin läänissä jaetut tai myydyt kappaleet otettaisiin talteen ja sinetillä varustettuina säilytettäisiin joko maaherran luona tai muussa yleisessä paikassa». Vihdoin prokuraattori kirjeessään myöskin pyysi aikanaan tietoa maaherran toimenpiteistä asiassa, kirjan painajan ja tekijän ilmottamasta painoksen kappalemäärästä sekä takavarikkoon saatujen kappalten lukumäärästä.
Toinen henkilö, jolle Walléen tätä kirjaa ja sen tekijää vainotessaan oli myöskin käskyjä antanut toimenpiteitä varten jo syyskuun 3 p:nä päivätyllä memoriaalilla, oli Viipurin kaupunginviskaali J.A. Krogerus.[166]
Memoriaali sisältää jo täydelliset ohjeet[167] syytteen tekoa varten Viipurin kämnerioikeudessa: ja täytyy myöntää, että maamme silloisella prokuraattorilla memoriaalissa olevista syytekohdista päättäen oli erinomainen kirkkomme opin tuntemus ja tarkka oikeaoppisuuden vainu, ell'ei kuten edellä sanoimme ilmiantoa teologiselta taholta tapahtunut tai hän käyttänyt asiantuntijan apua.[168] Memoriaalissa nimittäin sanotaan: »Ant.——nimisenä on kirjanpainaja A. Cedervaller'in kirjapainosta Wiipurissa kuluvana vuonna ilmestynyt teos, joka muun muassa sisältää kaikennäköistä uskontoa ja autuudenoppia koskevaa esitettynä tavalla, joka ei pidä yhtä sen uskon kanssa, johon seurakunta maassamme tunnustautuu ja johon minä sentähden en ole voinut olla viran puolesta huomiotani kiinnittämättä. Niinpä lausuu tekijä siv. 21. »Ensimäiset kristityt eivät voineet kokonaan unohtaa uhraamista, jolla olivat tahtoneet lahjoa vanhurskauden——He ovat aineellistuttaneet uhrin, jota Kristuksen kuolema ainoastaan kuvaa, vakuudeksi siitä, että muka sovitus on saatu aikaan uhriverellä[169] ——Niin myöskin seuraavat kristityt; sen sijaan että Kristus autuaaksi tekevän oppinsa kautta on jumalallinen välittäjä, ja unohtaen raamatun allegoriian viimeisestä suuresta uhrista, allegoriian, joka lienee ollut tarpeellinen heikoille mielille vielä pienessä seurakunnassa, ovat he tehneet hänen ainoastaan ruumiilliseksi uhriksi»——jonka kautta oppi lunastuksesta Kristuksen verellä ja ansiosta käsitetään ainoastaan väärinymmärretyksi allegoriiaksi; samoinkuin sama oppi selvästi hyljätään esityksessä »Syntein anteeksi antamisesta» siv. 37 ja seur., jossa ainoastaan siveellinen mielenmuutos (»mielenparannus») käsitetään ainoaksi Jumalan armon ja laupeuden mahdolliseksi aiheuttajaksi. Tämän mukaisesti selitetään myös, siv. 45, Uskoa uskonnollisessa mielessä »sielun sydämelliseksi mieltymykseksi Jumalaan ja luottavaksi kunnioitukseksi häntä kohtaan sekä eläväksi varmuudeksi hänen mielisuosiostaan, joka mielisuosio perustuu parantuneen ihmisen siveelliseen tilaan ja vilpittömään pyrkimykseen hyvässä,»[170] vaikk'ei, seurakunnan opinkäsityksen mukaan, mitään totista uskoa kuitenkaan ole ilman luottamusta (l. »lujaa uskoa» l. »vakaumusta») Kristuksen ansioon ja sovitukseen, mutta tämä vakaumus ei, yllämainitun lausunnon mukaan, sisälly tekijän uskonnolliseen uskoon, sellaisena kuin se on tullut esitetyksi ja edelleen ilmenee siv. 54, missä »epätietoisuus hyveen palkitsemisesta» katsotaan »kohottavan ihmisen siveellistä arvoa» ja missä etempänä seuraava lausunto löytyy: »Joka hyväntahtoisuuden elähyttämänä voi palkkiosta välittämättäkin harjottaa hyvettä——hänen sielunsa liitelee aistillisuuden rajotetun näköpiirin yli. Hän voi suloisin toivein levollisesti kuvitella mielessään vanhurskauden tuomioistuimen ihanteen, jonka edessä heikot voivat turvautua laupeuteen. Hän voi ihmiselle kaikkein ratkaisevimpana hetkenä, joka on kuolema, luottamuksella lähestyä kohtaloaan ijäisyydessä, kun häntä yhdeltä puolen eivät vaivaa ansaitsemattoman nautinnon vaatimukset, ja hän toiselta puolen löytää vaatimattoman lohdutuksensa rehellisten tekojensa tarkotuksesta, jotka ovat lähteneitä periaatteesta, mistä hän ei pelosta eikä etujenkaan houkuttelemana ole voinut poiketa. Hän odottaa tulevaa kohtaloaan toivossa, koska todistelun (aikaansaama) vakaumus on horjuva»——minkä esityksen mukaan käsityksellä meidän tulevasta kohtalostamme ijäisyydessä ei siis ole muuta perustusta kuin horjuva toivo, eikä ihmisellä kuolinhetkellä mitään muuta lohdutusta kuin rehelliset tekonsa, päin vastoin kuin mitä kristinusko siinä kohdin opettaa ja seurakunta järkkymättömäksi uskonkappaleeksi on hyväksynyt.