Näillä todistuksilla varustettuna sekä kirjotettuaan edellämainitut käännös- ja muut kirjalliset näytteet, Juteini sitten helmikuun 10 p:nä meni hallituskonseljiin jättämään hakupaperinsa,[12] niinkuin konseljin diariosta on tilaisuus nähdä. Siinä sanotaan, näet, J:kirjaimen alla »Helmikuun 10. Judén, Jacob, ylioppilas Turun Akatemiassa, pyytää päästä Suomalaiseksi Kielenkääntäjäksi Keisarill. Hallitus Conseljiin».[13] Ja seuraavalla rivillä:

»Canc: Exped. (Kansliatoimituskunta) esittänyt ja päätös lopullisesti tehty Huhtikuun 7 p:nä. Asiakirja palautettu.»[14] Mutta kun huhtikuun 7 päivän pöytäkirjaa etsii, niin on Juteinin asiasta konseljin kantakirjassa tyhjä kohta, pelkkää puhdasta paperia vaan.[15]

Kun hallituskonseljin puhtaaksikirjotettuun pöytäkirjaan ei ole päätöksestä mitään merkitty, niin johtuu tämän nähtävästi tahallisen laiminlyönnin syyksi ensiksi ajattelemaan, ett'ei asiaa ehkä katsottu siksi tärkeäksi, että kannatti siitä tehdä oikea pöytäkirjaan otettava päätös, vaan että arveltiin asian laadulle riittävän ratkaisu pöytäkirjan ulkopuolella ja että puheenjohtaja sitten vain suullisesti siitä asianomaiselle ilmotti. Taikka voipi sanotun laiminlyönnin aiheuttajaksi myös arvella sen, että, kun konseljin mielestä Juteini ei enää täysin kyennyt kirjotustavassaan palaamaan entiseen suomenkielen kielikäyttöön—jos ainakaan vakaantuneesta sellaisesta ensinkään siihen aikaan vielä saattoi puhua—ja kun ei virkaa sen vuoksi hänelle tahdottu antaa, niin ei sitä kehdattu merkityttää hallituskonseljin pöytäkirjaan, Juteini kun oli aikansa tunnetusti ja tunnustetusti etevin suomenkielen käyttäjä, niinkuin vasta tulemme näkemään. Mutta kuitenkin tekevät kaikki tällaiset syyt täysin verukkeitten vaikutuksen ja, kuten jo ylempänä viittasimme, täytyi tekosyitten takana olla joku toinen voimakkaampi vaikutin. Emme ole sen vuoksi voineet torjua luotamme seuraavia ajatuksia.

(Tämän pitkän kappaleen tilalle voi ajatella seuraavan valtioneuvos Danielson-Kalmarin olettamuksen:) Kun hallituskonseljin puhtaaksikirjoitetussa pöytäkirjassa paikka on jätetty tyhjäksi, niin tarkoitus ilmeisesti on ollut tehdä selkoa asian käsittelystä, mutta pöytäkirjuri ei ole tiennyt mitä kirjottaa eikä myöhemminkään sitä ole hänelle ilmotettu. Syytä kieltoon ei käynytkään mainitseminen pöytäkirjassa, jos alempana esitetty oletus on oikea.

Näihin aikoihin kuullaan ensimäisiä kertoja puhetta »fennomaniasta». Tukholmassa Carl Delén'in kirjapainossa painetussa, »Lyceum» aikakautisessa kirjassa vuodelta 1810, ihan vuoden alussa, oli sivuilla 5 ja 6 seuraava lausunto, koskeva yliopistollisia lukuja, luentoja ja väittelyjä, eli toisin sanoin yliopistollisia harrastuksia yleensä Turun yliopistossa näihin aikoihin, minkä lausunnon suomennamme tähän kokonaisuudessaan: »Täten liittyvät opinnot tässä (Upsalan) Akatemiassa läheisesti niihin, joita etupäässä Turussa on harjotettu; sillä siellä arvioitiin mainioimmiksi tiedot Isänmaan Historiassa. Sen ohessa on ankaran viisaustieteen tutkimisen halu yleisimmin tässä yliopistossa säilynyt, jonka ohella on ilmennyt runollisempi mieliala, ja sen vuoksi on viisaustieteen kaunotieteellistä puolta etupäässä rakastettu, niinkuin, mitä tulee uudenaikaiseen Kirjallisuuteen, Saksalainen myöskin siellä, niinkuin Upsalassa, on enimmin vaikuttanut tieteitten menettelytapaan, kun tanskalainen sitä vastoin Lund'issa lähinnä on ollut arvossapidetty ja tunnettu. Mutta Turun (Akatemiaan) hiipi vähitellen, viimeisten vuosien kuluessa, yhä enemmän ja enemmän yltyvä Suomikiihkoisuus (Fennomani), jonka vaikutuksia on myöskin ilmennyt niin hyvin opiskelevien ajatustavassa kuin opintojen omassa laadussa.[16] Kun opintojen suunta ja luonne yliopistossa niin paljon riippuu muutamien opettajien maineesta, niin aivan asian luonnosta lankeaa, että sellaiset kuin Dahl, Afzelius, Nordmark, samoinkuin Lundblad, Sjöberg ja Florman sekä Franzén, Porthan ja Calonius tulisivat olemaan avullisia yleensä sen leiman antamisessa opiskelevien ponnistuksille, mikä edellisessä on koetettu ilmaista, ja silloin on tosiasioina oikeastaan tarkasteltu jokaisessa Korkeakoulussa ilmestyviä Disputationes in genere, koska juuri väitelmien kautta sekä opiskelevien että opettajien tiedot paljastuvat.»[17]

Edelläolevan lausunnon mukaan siis opinnoilla Turun yliopistossa oli samat hyvät puolet kuin vastaavilla Upsalassakin: isänmaan historia, tietoviisaus kaunotieteellisine puolineen saavat osakseen ahkeraa tutkistelua; runollisen mielialan vallitessa harrastetaan uudenaikaiseen, etenkin saksalaiseen kirjallisuuteen syventymistä, ja muistuttaisimme, että yleensä vielä valistusmiesten ja saksalaisista Wolffiaanien ja filantropistien ja etenkin ennenmainitsemiemme Bürger'in ja Jean Paul'in monilukuiset teokset siellä saavat hartaita lukijoita ja luullaksemme ihailijoitakin, mutta myöskin Kant on siellä tunnettu. Ja tuo kaikki on vielä tukholmalaistenkin mielestä hyvää. Mutta Turussa julkaistuista väitöskirjoista havaitaan vielä eräs harrastus, joka ei ole hyvä, ja se on fennomania, suomikiihkoisuus. Syynä sen syntyyn tietysti ovat eräät opettajat, joista se on luonnollisesti tarttunut oppilaisiin, koska nuo opettajat useat ovat mainehikkaita miehiä.

Oikein perikuvallinen esimerkki tällaisen suomikiihkoisuuden tartuttamasta oppilaasta oli juuri Jaakko Juteini, joka ei tullut ajatelleeksi, että siinä olisi kenenkään mielestä mitään pahaa, ja joka epäilemättä ei myöskään aavistanut, että maassamme »fennomaniaa» vastaan oli nähtävästi jo syntymässä »ruotsikiihkoisuutta». Tämänhenkisille oli tietysti kuin punainen vaate härjälle Aleksanteri I:sen ylistely ja sen silloisen tosiasian riemullinen julistaminen, että Suomi oli yhdistämisen kautta Venäjän mahtavaan valtakuntaan päässyt sodan jaloista ja saavuttanut mahdollisuuden voida rauhassa kehittyä ja saada omakielisen sivistyksen. Se oli juuri viimemainittuja mielipiteitä vierova ja niitä oudoksuva ruotsalainen yläluokka, jonka edustajia enemmistönä v. 1810 istui hallituskonseljissa. Heissä nähtävästi »Lyceum'in» äsken esittämämme sanat »fennomaniasta» löysivät kiitollisen kaikupohjan. Ja Juteini joutui luullaksemme heidän ruotsinmielisyytensä ensimäiseksi uhriksi ja on siten suomalaisuuden ensimäinen »marttiira».[18]

Juteini oli, näet, ennenmainittuun virka-anomukseensa liitettyihin suomalaisiin kielinäytteihin pannut myöskin erään runonsa, nimeltä »Keifarille», ja erään sepittämänsä puheentapaisen varustettuna otsakkeella »Suomen kansalle, wuonna 1810».[19] Edellisessä hän laulaa Aleksanteri I:sen ylistystä ja jälkimäisessä hän taas julistaa kansallensa myöskin muita sen aikuisen »fennomanin» mielipiteitä. Puheen ajatukset luullaksemme eivät voineet miellyttää toisia hallituskonseljin jäseniä, jossa silloin istuivat: R.V. De Geer, K. von Troil, C. Fr. Rotkirch, C. Mannerheim, E.E. Tulindberg ja H.C. Nordenswan. Puhe onkin siksi merkillinen, että me sen, lyhyt kun on, painatamme tähän kokonaisuudessaan:

Rakkaat Suomalaiset! Nykyisillä ajoilla on tapahtunut meille suuri tapaus. Jälkeentulevaiset saavat havaita, jos se on Suomalaisille onnexi taikka onnettomuudexi. Hänen Keisarillinen Majesteetinsa Alexanderi I:nen, joka on Itsevaldias Venäjäsä, on voiton kautta saanut Ruotsilda koko Suuren Ruhtinaanmaan Suomen halduunsa. Hän on asettanut sen, aivan rakkaasti meitä kohtaan, korkian ja laupiaan suojeluxensa ale. Se on tosi, meillä oli ennengin hyvä, oikia ja armollinen hallitus, joka vilpittömästi etsi meidän etuamme; ehkä se on myös tosi, niin kauvan kuin meidän kielemme on ylenkatseessa ollut, jonga perustus on kuitengin aivan merkillinen, niin kauvan on yhteinen kansa ollut viellä paljon hyvää paitsi; sillä omalla kielellänsä taita kukin kansa parhain täydellisyyttänsä lähestyä. Nyt on meidän kuuluisa Pääkaupungimme, nyt on meidän hyvä ja viisas Haldiamme omassa maassamme. Meillä on siis nyt toivo, pikemmin kansain yhteiseen päämaaliin, nimittäin pysyväiseen onneen ehtiä. Mutta missä oli meillä ennen vakuutus tämän onnen rauhallisesta nautinnosta? Totisesti, se oli meillä aina huikendelevainen niin aukian Riikin rajan ohessa, kuin endinen Ruotsin raja Suomessa oli. Se näkyy Suomenniemen rauhallisuuteen välttämättömäxi, että Pohjanlahden pitää oleman rajana Ruotsin ja Venäjän valtakundain välillä. Historian ja isäimme ilmoitusten kautta on meille kyllä tietty, kuinga kauhistavaisesti meidän maamme ja esivanhembaimme kanssa on muinen meneteldy niissä kapinoissa ja riidoissa, jotka Ruotsin ja Venäjän kesken ovat ajoittain syttyneet maata hävittämään. Koko Suomenmaan yhdistyxen kautta Venäjän valtakunnan kanssa tulevat toivon jälkeen nämät hirmuisuudet tästäedes meidän pääldämme poistetuixi. Se isäimme verellä punattu maa, joka tähän asti on sodan jaloissa verikangaana ollut, kukoistaa kuitengin viimmein jälkeentulevildamme ilolla viljeldäväxi. Suomea valistuxen auringossa myös vapaasti kulkea puolipäivään; sillä Alexanderi I:nen on nyt Venäjässä Itsehaldiana, Joka meitä siitä vakuuttaa.[20] Sama Alexander on meidängin Valdiaamme, jonga sydän liekitsee rakkaudesta ihmisyyttä kohtaan, Joka on meillekin armonsa niin runsaasti osottanut, että Hän on Itse tullut meille Suurexi Ruhtinaaxi. Tämä Ruhtinas, Jonga valda ulettuu maan ääriin, rakastaa oikeutta ja valvoo alamaistensa onnen ylitse. Hän andaa järjellisiä asetuxia, perustaa Oppihuoneita, ja kallistaa korvansa leskein ja orpolasten valitusääneen. Hän holhoo ihmisyyden arvoa. Hän lunastaa orjat orjuudesta, jotka tähän saakka turvatoina raskaasti huokailivat, mutta nyt siunailevat sitä hetkeä, koska Alexanderi nousi Valdakunnan Keisarilliselle Hallitusistuimelle uskollisten alammaistensa turvaxi ja Isäxi. Hän nousi ihanan valistuxen ja ilon säteitä Isänmaansa hyväxi ja kunniaxi levittämään. Se on myös Sinulle kunnia, o Suomenmaa! tulla Hänen kalliin Valdikkansa kautta suojelluxi ja kutsua Händä Isäxesi, Hänen isällisen hailituxensa alla—se on sinulle suurembi kunnia kuin itse Venäjälle, sillä Hän asuu sinun luonasi Pietarin julkisissa muurissa Suomenlahden rannalla——, rakastakan, kuulkan ja kunnioittakan siis Händä!

Emme muuta voi kuin otaksua, että tämä puhe Juteinin itsensä sitä aavistamatta oli kuin korvapuusti hallituskonseljin joidenkuiden jäsenten mielipiteille ja tunteillekin. Ja tämän eroavaisuuden poliittisissa mielipiteissä ja näkökannassa yleensä luulisimme pohjimmaiseksi syyksi Juteinin hakemuksen hylkäämiseen, vaikk'ei sitä sopinut julkisuudessa ilmaista helposti ymmärrettävistä syistä. Ja sen vuoksi ei myöskään jälkimaailmalla ole tilaisuutta ottaa selkoa hallituskonseljin huhtikuun 7 p:nä 1810 tekemän päätöksen perusteluista kielenkääntäjän ottamiskysymyksessä.