Olivatpa nyt nämät syyt Juteinin hakemuksen hylkäämiseen mitkä tahansa, tosiasiaksi jää, että Juteinia ei hallituskonseljin kielenkääntäjäksi otettu, vaikka hän siihen aikalaisistaan ansiokkain ollut olisi; hänet päinvastoin »pudotettiin tika-puilda», kun hän »köyhyydessä koki leipää kohden kuroitella», niinkuin hän katkerana laulaa runossaan »Runolaisille Suomessa, kirjoitettu leiwättömyydessä» eli kaiketi juuri tähän aikaan, vaikka se vasta v. 1816 on ilmestynyt painettuna runovihkoon »Waikutuksia Suomalaisen sydämessä». Tämä runo on selvänä todisteena hänen mielialastaan näihin aikoihin. Siinä arvellaan vanhan Wäinämöisen jo niin köyhtyneen, ett'ei hän enää jaksa elättää palvelijaansa, laulajaa, vaan tällä on »nälkä palkkana hengen huvituksen» ja »kuiwan kunnian ohella», joka ei kuitenkaan »kelpaa täällä ruumiin ravinnoksi». Sen sijaan omanvoiton pyytäjät, useinkin mielettömät konnat, »itse äitinsä, isänsä kielen hyvängin» hyleksijät, »miehet maassa muukalaiset» menestyvät hyvin ja voivat kiivetä korkealle »pussi pohjaton kädessä.» Mutta siitä enemmän sivuilla 40 ja 41, jossa on tätä runoa vielä lyhyesti selosteltu.[21] Tämän runon mukaan oli siis »muukalaisuuden» syy, että niin katkeria »vaikutuksia» oli »Suomalaisen sydämessä», kun hänelle vääryyttä oli tehty. Ei käytetä siinä suoraan »ruotsalaisuus»-sanaa, mutta itse asiassa juuri sitä käsitettä tarkotetaan. Samoin seuraavienkin vuosien runoissa, joissa näitä samoja »vaikutuksia» vielä monessakin tuntui. Muistutamme vain yleisesti tunnettua Kiwipiirrosta Häpy-patsaassa Suomen Oppineille v:lta 1817 ja samana vuonna myöskin julaistua runoa »Kolme aikaa», molemmat Ajan Wiete-nimisessä runokokoelmassa. Viime mainitussa, vähemmän tunnetussa runossa kiitetään »ensimmäistä aikaa», esi-isiemme aikaa, sillä he olivat
»rohkeat ja rehelliset, kiitettäwät käytöksissä! werellä ja woimallansa suojeliwat sukuansa, wapautta warjelivat, koska Suomen koko seura piti onnen yhteisenä.»
Silloin olisi tietysti suomeksi runoilevainenkin leipänsä löytänyt.
Mutta
»Sitte tuli toinen aika— aika muita awarambi, jossa Suomen joka sääty etsi omaa etuansa, hylkäs' toisen hyvän onnen— hylkäs' kansan kunniangin. Moni wailla miehen mieldä ylen kattoi koto-kielen walistuksen wahingoksi.»
Vieläpä niin myöhään kuin v. 1826 tuntui näitä samoja »vaikutuksia» Juteinin sydämessä, sillä hän silloinkin Runotähteitä-nimisessä runokokoelmassaan lauloi ivaa uhkuvat, katkerat sanansa, jotka tunnemme J. Krohn'in usein mainitusta teoksesta, Suomal. Kirjallis. Vaiheet, mutta joita tässä emme voi sivuuttaa silloisia nurjia kielioloja kuvaavina:
»Koskas kuulet kouluissamme taikka lain tulkinnoista oudon kielen kitisewän, naura Nationaliteelle, wirsku vieraille sanoille!»
Näin nyt nähtyämme miten syviä jälkiä kärsitty vääryys jätti Juteinin mieleen pitkiksi ajoiksi tulisi meidän seurata hänen toimiansa senkin jälkeen, kun hänen toiveensa v:na 1810 keväällä saada valtion virka raukesi. Näitten toiveittensa raunioilla ei Juteini itkeä ruikuttelemaan ruvennut, vaan kävi kesällä samana vuonna Tukholmaa katsomassa, koska hänelle näyttää tarjoutuneen tilaisuutta siihen. Ehkäpä haihtuisi matkalla mieliharmi!—Edellä mainitsemamme vääryys, mikä näin oli Juteinille tapahtunut, oli kuitenkin siksi suuri loukkaus, ett'ei hän enää, kun oli Tukholmasta palannut, pyrkinytkään valtion virkoihin, vaan meni, kuten olemme jo edellä nähneet, vapaaherra Wredelle Anjalaan—jälleen kotiopettajan toimiin— loppuvuodeksi 1810 ja seuraaviksikin aina alkupuolelle vuotta 1812, jolloin hän luultavasti itse pikimältään kävi taas Turussa hankkimassa Yliopiston konsistorin todistuksen[22] hakeakseen erästä virkaa ja tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Lagus'en Matrikelin tiedonannon mukaan on hän sellaisen todistuksen saanutkin konsistorilta huhtikuun 13 p:nä samana vuonna.[23]
Silloisiin postioloihin nähden emme luulisi hänen tätä todistusta hankkineen valtakirjalla valtuutetun kautta, sillä edellä mainitsemassamme hänen elämäkerrassaan Sanan Saattajassa sanotaan hänen jo kaksi päivää myöhemmin eli huhtikuun 15 p:nä »tulleen» jo mainittuun virkaan, jonka hän siis onnistuikin tällä kertaa saamaan. Tosin oli virka vain sijaisuus Haminan kaupungin maistraatin sihteerin toimessa, johon »notarius publicus»-virka oli yhdistetty; mutta se tuotti toki leivän, vaikk'ei tietenkään ylen runsasta; ja samalla saavutti Juteini ansioita virkauralla, jotka luonnollisesti jotakin merkitsivät toista samallaista vakinaista virkaa tavotellessa.
Nähtävästi oli Juteini 1811 ja 1812 vuosien vaihteessa Hattulan kirkkoherranvirastolle ilmottanut muutostansa synnyinseurakunnastaan, koskapa hänen nimensä 1811 vuoden kirkonkirjassa vielä on merkittynä, vaikkakin muistutuksella »oleskelee Venäjällä» (vistas i Ryssland), mutta v. 1812 hänen nimeänsä sieltä ei enää löydä. Ehkäpä hän Hattulaan taas on poikennut samalla matkalla, kuin hän edellä tekemämme olettamuksen mukaan Turussakin kävi. Kirkonkirjassa ei tällöin tosin ole tullut oikaistua tuo Sanan Saattajan elämäkerrallisten ja epäilemättä sangen täydellisten tiedonantojen mukaan luultavasti väärä ilmotus hänen oleskelustaan Venäjällä v. 1811, ehkäpä ei senkään vuoksi, että hän kuitenkin Anjalassa on ollut sangen lähellä »Vanhan Suomen» rajaa; mutta jos taas tämä otaksuma on oikea, lienevät toki toiveet pääsemisestä Haminaan edellä viitattuun viransijaisuuteen jo sanottujen vuosien vaihteessa olleet epäilemättä sangen suuret, koska hänen nimensä on seuraavan vuoden kirkonkirjasta jo jätetty pois. Mutta kun siinä taas ei sanota Juteinin mihinkään määrättyyn Suomen seurakuntaan muuttaneen, niin voipi toiselta puolen olla mahdollista, että Hattulan kirkkoherranvirasto on otaksunut hänen edelleen oleskelevan Venäjällä ja ehkäpä sinne jäävän ja jättänyt sellaisen olettamuksen nojalla hänen nimensä 1812 vuoden kirkonkirjasta pois.[24]