Mutta oli nyt näiden asiain laita miten oli, Turussa Juteini nähtävästi siis kuitenkin kävi alkupuolella vuotta 1812 ja Haminaan hän heti sen jälkeen maistraatin sihteerin sijaiseksi pääsi, niinkuin edellä näimme. Tällaisena sijaisena hänen ei kuitenkaan kovin kauan tarvinnut olla, sillä hän joutui jo joulukuun 2 p:nä 1813 Viipurin kaupungin maistraatin vakinaiseksi sihteeriksi ja notarius publicus'eksi. Luultavasti perinnäistietoon perustuvan tietämän mukaan väittää J. Krohn Juteinin saaneen siihen virkaan sanotun kaupungin porvariston yksimielisen kutsun. Kaksi kuukautta myöhemmin Juteinin nimi on merkittynä Viipurin kaupunkiseurakunnan kirkonkirjoihin, mutta nähtävästi ei seurakunnan paimen ole saanut muuttokirjaa, kosk'ei syntymäpäivää ole merkitty ja vuosikin on väärä. Tämä on kuitenkin eräässä myöhemmässä kirkonkirjassa oikaistuna.[25]
Kelpo virkamieheksi osottauduttuaan Juteini näkyy Viipurissa päässeen kaupunkilaisten ja vallassaolevain kunnallisten viranomaisten suosioon, niin että hän kesäk. 4 p:nä 1815 otettiin sanotun kaupungin laivanmittaajaksi.
Ell'emme ota lukuun Juteinin lukuisia julkaisuja vuosien 1813 ja 1818 välisenä aikana, joita sekä suomen- että ruotsinkielisiäkin on painettu yli parikymmentä ja joista esityksemme seuraavissa luvuissa on tarkempi selostus, niin ei meillä hänestä ole mitään erikoista elämäkerrallistakaan esitettävää, ennenkun saamme viimemainitulta vuodelta muutaman tiedon, joka koskee yhdeltä puolen Juteinia seuramiehenä ja toiselta muutamaa arvostelua hänestä suomenkielen käyttäjänä ja tarkkana tuntijana.
Kun näin tulee puhe Juteinista seuramiehenä, niin nousee meissä ensin ihan niinkuin itsestään kysymys, minkä näköinen Juteini oli. Ja siihen antaa meille jo edellämainittu vanhus Henrik Joel Juutila eli Pätiälä vastauksen, sillä hän tämän kirjottajalle kertoi jo aikaisemmin esitetyssä tilaisuudessa, että »Juteini oli pitkä, solakka mies ja sinisilmäinen», minkä viimeksi mainitun seikan vahvistaa Juteinin kansallismuseossa nykyisin säilössä oleva kuvakin. Ja tämä kuva kertoo vielä senkin, että hänellä oli tumman ruskeat kutrit, ihonväri puhdas ja posket hieman punaiset. Siis kaikin puolin hauska ilmiö. Ja sellaisena hänestä tietenkin paljon pidettiin seuraelämässä. Kun siis miellyttävään ulkomuotoon lisäksi tuli, että Juteini jo nuorena ylioppilaana, kotiopettajana ollessaan, oli oppinut »sivistyneen käytöstavan», kuten J. Krohn kertoo, jota tiedonantoa tietenkään ei ensinkään ole syytä epäillä, niin emme silloin suinkaan sitä ihmettele, että hänet nähtiin nähtävästi niin mielellään seurusteluissa, ehkäpä vieraana perheissäkin ja jäsenenä eräässä »klubissa», poikamies kun vielä oli, että esim. tanskalaisen oppineen, professori Rasmus Rask'in maaliskuun loppupuolella v. 1818 oli vaikea saada niin usein häntä tavata, kuin olisi halunnut. Rask, näet, silloin oleskeli Wiipurissa ja kävi Juteinia tervehtimässä sekä toivoi tämän ohjaamana oppivansa puhumaan suomea, mutta lähti äskemnainitusta syystä sieltä pois aikaisemmin, kuin alkuaan aikonut oli. Juteinin luona tällöin jo ensi kerralla käydessään Rask sai 16 hänen julkaisemaansa kirjasta; 2 lastenopetusta käsittelevää tekelettä, jotka jo olivat loppuun myydyt,[26] ei juuri tästä syystä voitu antaa. Juteinin silloin nähtävästi tekeillä olevan kieliopin ja ehkäpä jo painatuksen alaisena olevan kokoelman Valittuja Suomalaisten Sanan laskuja Rask tilasi.[27]
[Kuva: Tämä Juteinin kuva on taiteilija Tuhkasen tekemä jäljennös Kansallismuseoon lunastetusta alkup. Jutein-kuvasta. Sen hän alkuaan piirsi aikakauskirja »Aikaa» varten. Saman taiteilijan »Valvojaa» varten piirtämä kuva on tämän kirjamme alussa.]
Nähtyämme Juteinin tässä vilahdukselta seuramiehenä tapausten valossa vuodelta 1818, jolloin hän professori Rask'in kanssa joutui tekemisiin, on meidän nyt edellä antamamme lupauksen velvottamina mainittava myös ne arvostelut Juteinista suomen kielen käyttäjänä ja tarkkana tuntijana. jotka lausuttiin samana vuonna, sekä näiden arvostelujen yhteydessä olevat seikat.
Aikaisemmin eli jo kevättalvella tänä samana vuonna Turussa tutustuttuaan yliopiston suomenkielen dosenttiin Gustaf Renvall'iin sekä keksittyään hänen tavattoman työkykynsä sekä perinpohjaiset tietonsa ja taitonsa suomen kielessä oli professori Rask toukokuun 17 päivänä kirjottanut hänelle, ehdottaen että hän rupeaisi suurta suomalaista sanakirjaa toimittamaan etupäässä tieteellistä tarkotusta varten, jota sanakirjaa Venäjän valtakunnan kansleri, kreivi Rumjanzow Pietarissa aikoi kustantaa. Avustajaksi Renvall'ille tähän työhön hän esitti taitavaa suomen kielen käyttäjää, yliopiston apulaista R. von Becker'iä. Renvall sanoi ihastuvansa, jos tulisi saamaan suuremmoisen sanakirjatyön suoritettavakseen, mutta Becker'iä työtoveriksi ei hän halunnut. Siitä sanoi hän vastauksessaan toukokuun 30 p:nä: »Minä tiedän kyllä että hän (Becker), syntyneenä Savossa, on kielenkäytössä hyvä suomalainen, mutta onko hän kiinnittänyt kielen Kielioppiin y.m. mitään huomiota sitä en tunne. Maisteri Savenius olisi sellaisessa suhteessa ajatukseni mukaan parempi. _Ensimäinen kaikista on kuitenkin Sihteeri Judén, kieltämättä yksi meidän parhaita Suomalaisia, sekä tietopuolisesti että käytöllisesti»[28] Mutta sitä paitsi katsoi Renvall, että sellaista työtä, kuin kyseessä oleva, oli mahdoton jakaa kahden tai useamman tehtäväksi. Sillä jos yhtenäisyyttä mielipiteissä, suunnitelmassa, työtavassa y.m. on aikoihin saatava, niin on yhden miehen suoritettava koko työ, joka sitten voidaan jättää jo ennen painatusta muiden tarkastettavaksi. Kuitenkin olkoon tekijällä vapaus valita tarkastajain huomautuksista vain ne, mitkä hyväksi näkee.
Kun Renvall nähtävästi ei tiennyt, että professori Rask maaliskuun loppupuolella oli käynyt Viipurissa Juteinin luona ja tilannut tämän kieliopin ja sananlaskukokoelman, niin hän kirjeessä Rask'ille kesäk. 20 p:ltä eräässä kohdassa sanoo: »On hiljan minulle kerrottu, että Herra Judén Viipurissa aikoo julkaista Suomalaisen Kieliopin ja kokoelman Suomalaisia Sananlaskuja. Minä en kuitenkaan ole saanut mitään tarkempaa tietoa siitä häneltä itseltä.» Ja taas ajatellen suurta sanakirjatyötä, jota toivoi saavansa suoritettavakseen, sekä kysymystä apulaisesta tähän työhön jatkaa hän vielä samassa kappaleessa: »Jos hän (Juteini) olisi Turkua lähempänä, niin en itselleni toivoisi mitään parempaa työtoveria, vaikk'ei hän tunne Latinan kieltä.»[29] Tietysti tämä viimeinen arvostelu Juteinin latinankielen taidosta tarkottaa kielen perinpohjaisempaa, täydellisempää tuntemista, jommoinen luonnollisesti ainakin päätoimittajan tuli omata osatakseen tieteellisessä sanakirjassa tarkoin selittää sanojen merkitykset latinaksi.
Juteinin kieliopin sitten saatuaan syyskuun 14 päivään mennessä professori Rask kysyi kirjeessä viimemainitulta päivältä Renvall'in mielipidettä tästä kieliopista. Renvall kun itse juuri paraillaan valmisti suomen kielioppia ja oli siis pätevimpiä sitä arvostelemaan. Saman kuukauden 23 p:nä Renvall vastasi, ett'ei hän vielä ollut nähnyt Juteinin kielioppia eikä nyt vielä voinut lausuntoansa siis sen arvosta antaa.[30] Mutta jo lokakuun 15 p:nä 1818 Renvall Rask'ille kirjotti äskettäin juuri Juteinin sekä kieliopin että sananlaskut saaneensa. Hän ei kuitenkaan vielä ollut ennättänyt niitä silmäillä läpi, mutta muutama vilkaisu kielioppiin hänen mielestään oli osottanut, että Juteini asiaansa oli käsitellyt verraten »löyhästi» (löst).[31] Nähtävästi Renvall arvostelussaan tarkotti etupäässä puheenaolevan kieliopin kokoonpanon hataruutta, sen suuria puutteita systemaattisena eli järjestelmällisenä esityksenä, jos hän ensinkään nyt vielä niin äkillisen tarkastelun nojalla mitään tuomiota teoksesta tahtoi lausua, teoksesta, jonka tekijää hän juuri vähää ennen oli esittänyt parhaiden suomen kieltä tutkineiden teoreetikkojen joukkoon luettavaksi.[32] Juteinin kielioppia ei tietääkseni vieläkään ole asianmukaisesti tarkastettu, mutta toivokaamme, että joku tehtävään täysin pätevä kielimies vielä ottaa perinpohjin tutkiakseen, muihin verratakseen ja sen nojalla arvostellakseen Juteinin kielioppia.
Edellämainituista G. Renvall'in kirjeistä prof. Rask'ille ilmenee, paitsi mitä nyt jo tässä olemme esittäneet, myöskin m.m. että Rask oli ehdottanut hänelle, että hän suomalaisessa sanakirjassaan käyttäisi samallaista ääntiöpituuden merkitsemistapaa, kuin unkarin kielessä oli käytännössä, eli siis että vinopilkku ääntiön yläpuolella ilmaisisi pitkää ääntiötä, jotta sen avulla päästäisiin Rask'in mielestä rumasta kirjotustavasta, jossa vain kaksi ääntiömerkkiä ilmaisi pitkän ääntiön. Renvall kyllä myönsi oikeaksi sen, että niin ääntiörikkaassa kielessä kuin suomi alituiseen uusiintuvat pitkien ääntiöiden kaksoismerkit olivat rumat silmälle nähdä, samoin kuin senkin vaatimuksen oikeutuksen, että yksi ainoa äänne, vaikka olisikin pitkä, oikeastaan olisi loogillisuuden, johdonmukaisuuden ja kieliopilliseltakin kannalta myös merkittävä vain yhdellä ainoalla merkillä, mutta hän vastusti sen käytäntöön ottamista sanakirjassa ensin sillä, että saksalaiset, hollantilaiset, englantilaiset, jopa myöskin tanskalaiset itse toisinaan merkitsevät pitkän vokaalin kahdella merkillä. Sittemmin hän huomautti, ett'ei Turussa eikä Ruotsissakaan korkomerkillä varustettuja kirjakkeita ollut saatavissa, vaikka arvelikin, että niitä ehkä voitaisiin saada Saksasta. Eräässä myöhemmässä kirjeessä hän lisäksi arveli vaikeaksi luopua vanhasta tavasta ja saattaa käytäntöön uuden, jonka silloin tietenkin tulisi olla entistä ei ainoastaan paremman, vaan myös sellaisen, että sen aivan yleisesti voi käytäntöön ottaa ja että sitä myöskin sitten saattaa noudattaa. Ja ell'ei noita korkomerkillä varustettuja kirjakkeita tarvita täällä (Suomessa) mitään muuta kieltä varten, niin ei yksikään kirjanpainaja rupea niitä hankkimaan suomea varten. Ja jos taas yksi tekisikin sen, niin ei kaiketi kaikkia voitaisi saada siihen suostumaan. Sitten osotti hän vielä monta uudesta merkitsemistavasta johtuvaa epäjohdonmukaisuutta. Niiden joukossa ehkä pahimpia, että esim. ranskalainen ja muukalainen yleensä uuden merkitsemistavan takia johtuisi varmaankin väärin ääntämään sellaisia sanoja kuin mutaa ja pataa niitä merkittäissä mutá ja patá. Ja miten merkittäisiin uudella tavalla puku, suku ja luku taivutuksissa, koska niissä (siihen aikaan) k taivuttaissa katosi![33] Saataisiinko niistä genetiivissä puun, suun ja luun sijasta (äännettyinä kahdella tavulla) pún, sún ja lún, jotka tietenkin myös olisivat genetiivejä puu, suu ja luu sanoille. Lokakuun 14 päivän kirjeessä v. 1818 Renvall kuitenkin vihdoin lupasi sanakirjatyössään koettaa totuttaa itseään tähän uuteen merkitsemistapaan ja siten lähemmin koetella sen etuja, vihdoin sitten puhtaaksikirjottaessaan ratkaistakseen, onko hän lopullisesti käyttävä vanhaa vaiko uutta kirjotustapaa. Mutta niinkuin professori Setälä esitelmässään »W. Kilpinen Suomen kielen uudistajana» sivulla 20 huomauttaa, juuri näitä asioita myöskin esittäessään, ei Rask'in ehdotus kuitenkaan johtanut mihinkään tulokseen.