Olemme näinkin laajasti, jos kohta ei perinpohjaisesti, esittäneet Rask'in oikeinkirjotusuudistusehdotuksen, mikäli siitä Renvall'in kirjeistä selkoa saa, sillä Juteinille Rask luultavasti oli tehnyt saman ehdotuksen, päättäen hänen esityksestään v. 1819 Lasten Kirjansa toisessa painoksessa, että »latinaisia» eli antikva-kirjakkeita käytettäissä suomessa sopisi merkitä pitkiä ääntiöitä korkomerkillä eli vinopilkulla, niinkuin lukija esityksemme 76 ja 78 sivuilla on näkevä. Rask'in Juteinille esittämän ehdotuksen tekee vielä uskottavammaksi eräs Juteinin kirje Rask'ille maalisk. 5 p:ltä 1819, joka kirje alkuperäisenä on säilyssä Kööpenhaminan yliopistonkirjastossa ja käännöksenä kuuluu:
»Maanmainio ja korkeastioppinut Herra Professori!
Hartaimman kiitollisuuteni esitän minä kunnioittaen siitä että Herra Professori on minulle osottanut suosiotansa ja minua muistanut erittäin kiitettävällä teoksellansa. Minä en vielä ole ennättänyt selailla läpi koko kirjaa, mutta mitä minä olen lukenut ja ymmärtänyt, on mainiosti esitettyä. Minä en oikeastaan osaa arvostella, vaan ainoastaan ihailla niin syvällistä kielten perusteiden tutkimista.—Mitä muuten tulee Herra Professorin muistutuksiin pienen Kieliopillisen kokeeni johdosta, näyttävät ne minusta, kirjainten suhteen, sangen oikeilta, ja olen minä myös jotakin sellaista tuuminut, mutta en ole vielä uskaltanut panna käytäntöön mitään uutta tapaa; en ole kuitenkaan unohtava ottaa asiaa tarkemman harkinnan alaiseksi. Mutta, mitä tulee Teonsanoihin ja niiden jakamiseen kolmeen Taivutusryhmään (Conjugationer) saman periaatteen mukaan, kuin_ (nominien) Sijoittelussa, siihen en voi keksiä kyllin tarkasti määrättyjä varmoja sääntöjä, enemmän kuin mitä minä niitä kokeessani olen esittänyt. Tämä asianlaita täytyy minun jättää siis sikseen kunnes asiaan—enempää selvitystä saatu on. Jakamattomalla kiintymyksellä on minulla kunnia jatkuvasti olla
Maankuulun ja korkeasti Kunnioitettavan Herra Professorin nöyrin palvelija Jac. Judén».[34]
Tämän kirjeen mukaan on Juteini nähtävästi juuri hiljan saanut prof. Rask'ilta erään teoksen, ehkäpä hänen islantilaisen kielioppinsa, josta Renvall kirjeessään lokak. 14 pää 1818 sanoo Rask'ille, ett'ei se silloin vielä ollut ostettavissa Turun kirjakaupasta. Samassa kirjeessä hän (Renvall) muutamaa riviä aikaisemmin ilmottaa, että saman professorin tutkielma »Pohjoismaisen kielen synnystä» ei ole myytävänä siellä, mutta että Anglosaksilaista kielioppia on vielä saatavissa— hänen näet piti lähettää nämä teokset Turun kirjakaupasta prof. Raskille Pietariin, jossa Rask vielä v:na 1819-kin jonkun aikaa oleskeli, matkustettuaan sinne jo kevätpuolella vuotta 1818. Kun Renvall sitten kirjeessä tammikuun 2 p:ltä 1819 mainitsee prof. Rask'in tutkimusta »Pohjolan vanhasta kielestä» Turussa luettavan »mielihalulla», jopa niin että »Ehrström'in kappale (sitä) jo on puoliksi kulunut»,[35] niin en voi näistä lauselmista johtua juuri muuhun, kuin että Rask'in Juteinille lähettämä teos oli hänen islannin kielioppinsa, vaikka Juteinin äsken esitetyn kirjeen puheesta »syvällisestä kielten perusteiden tutkimisesta» voisi mahdollisesti johtua ajattelemaan tutkielmaa »Pohjoismaisen kielen synnystä».
Toisesta kohdasta Juteinin edellä esitettyä kirjettä Rask'ille taas voi meidänkin mielestämme, kuten prof. Setälä ennen mainitussa esitelmässään siv. 20 tekee—vaikka hänkin varoen, käyttäen sanaa »näkyy»—, johtua jokseenkin suurella varmuudella Rask'in Juteinillekin tekemään edelläkerrottuun uudistusehdotukseen, kun ottaa huomioon hänen esityksensä Renvall'ille ja Juteinin kokeilun juuri v. 1819, merkiten ääntiöpituuden antikvatekstissä vinopilkulla Lasten Kirjan toisessa painoksessa, kuten edellä näimme. Mutta—täytyy meidänkin lisätä!— mahdollistahan on, että Rask'in »muistutukset kirjaintenkin suhteen» sentään koskevat joitakin muita seikkoja.
Juteinin vastauksesta samassa kirjeessään prof. Rask'ille luulisimme vielä olevamme oikeutetut tekemään sen johtopäätöksen, että Rask on ainakin jonkillaista tunnustusta Juteinille hänen kieliopistaan antanut, ehkäpä sitä arvokkaaksikin suomen kielen tutkijalle tunnustanut, kuten Snellman'in äänenkannattajassa »Kallavedessä»kin, niinkuin tulemme myöhemmin näkemään, eräässä arvostelussa tästä kieliopista sanotaan. Sillä tuskinpa Juteini muuten olisi kirjottanut tällaista vastausta, jossa yleensä on niin altisna ottamaan huomioon Rask'in huomautuksia eli, niinkuin hän sanoo, »muistutuksia». Nämä Rask'in ystävälliset neuvot näkyvät pääasiallisesti koskeneen teonsanojen taivutuskaavoja eli niiden ryhmitystä, siis yhtä seikkaa kieliopin järjestelmällisessä esityksessä, joka tällöin vielä näyttää olleen sangen vaikea tehtävä. Kaiketi samallaista systemaattisen esityksen heikkoutta arvelimme jo edellä Renvall'inkin arvostelullaan tarkottaneen. Mutta tällaiset »muistutukset», huomautukset, neuvot, millä nimellä niitä nyt nimittäneekin, eivät tietenkään vielä riistä Juteinin kieliopin monilta tarkoilta ja usein oikeiltakin kielitieteellisiltä havainnoilta ja niistä johtuneilta säännöiltä arvoansa. Samalla tavalla oli Rask Renvall'inkin kielioppia varten juuri ennen, kuin Juteinin kielioppi julkisuuteen laskettiin, antanut neuvoja, joista Renvall häntä kiittää kirjeessä elok. 19 p:ltä 1818,[36] eikä tietenkään Renvall'in kieliopin arvo aikalaisten silmissä olisi vähentynyt, jos hän sen olisi heti julkaissut, siitä että hän olisi tunnustanut Rask'ilta saaneensa neuvoja kielioppiansa varten. Mutta Renvall ei tullut pitkiin aikoihin sitä julkaisseeksi, ehkäpä siitä syystä, että hän, niinkuin hänen ennenmainituista kirjeistään näemme, Rask'in kautta sai usean kielen kieliopin tutkittavakseen ja että hän, niihin syventyessään ja niiden kautta yleisiin kielilakeihin; tahtoi vielä kypsyttää tekelettään, ennenkun sen julkaisisi; sitä paitsi sanakirjatyö monena vuonna häntä siitä esti, ennenkun tuo laaja sanakirja vihdoin v. 1826 ilmestyi; on mahdollista myös, että von Becker'in v. 1824 julkaisema kielioppi, kuten J. Krohn arvelee, oli syynä lykkäykseen.[37] Yhdelle osalle kielioppiaan, Prosodialle eli runo-opille, joka oli niin laajaksi paisunut, ett'ei hän katsonut sitä enää kieliopin yhteydessä voitavan julkaista, oli hän jo v:na 1818 etsinyt kustantajaa sellaista saamatta, koska epäilivät yrityksen kannattavaisuutta.
Suurta sanakirjaansa varten käyttämiensä lähteiden joukossa Renvall mainitsee myös Juteinin julkaisuja, m.m. omien väitöskirjojensa rinnalla hänen kielioppinsa v:lta 1818, josta hän epäilemättä on saanut monen hyvän sanaselityksen. Tuohan jo on Renvallin puolelta aika tunnustus Juteinille ja etenkin hänen kieliopilleen, että Renvall sitä omien ansiokkaitten väitöskirjojensa ohella on voinut käyttää tärkeässä tieteellisessä sanakirjatyössään ja mainitsee sen erittäin »uudempiin» kuuluvana (recentiores).—Juteinin muka keräilemästä sanakokoelmasta Renvall ei kirjeissään Rask'ille sano mitään, eikä Juteini itsekään tietääkseni missään siitä puhu. Nähdäkseni on J. Krohn (Suom. Kirj. Vaiheet siv. 198) ymmärtänyt Renvall'in sanat hänen sanakirjansa alkulauseessa väärin.
Mutta etsiessämme näin Juteinin kieliopille tunnustusta ja puoltoa johdumme vihdoin täysin pätevän ja puolueettoman arvostelijan lausuntoon, joka julkisuudessa nähtiin v:na 1821 ja joka annettiin juuri sensuuntaisena, kuin olemme olettaneet Renvall'in ja Rask'inkin oikeastaan käyneen, jos ne yksityiskohtiaan myöten olisivat meille tunnetut, toisin sanoen Juteinin kieliopillisille havainnoille hekin varmaan ovat tunnustuksensa antaneet. Sanoimme lausunnon antajaa täysin päteväksi, koska hän aikansa etevimpiin kielimiehiin kuuluvana itse sittemmin julkaisi useita kielioppeja ja Iitistä kotoisin olevana suomalaissyntyisenä kansanlapsena tietysti tunsi äidinkielensä perinpohjin. Sanoimme häntä myös puolueettomaksi, sillä hän ei Renvall'in tavoin ollut juuri aikeissa julkaista suomalaista kielioppia. Tämä arvostelija oli, kuten ehkä lukija jo on arvannut, A. J. Sjögren, silloin nuori 27-vuotias maisteri, tällaiseksi kahta vuotta aikaisemmin seppelöitty, sittemmin akateemikko Pietarin akatemiassa. Sjögren, näet, sanoo ennenmainitulle kreivi Rumjanzow'ille[38] omistetussa kirjassaan »Ueber die Finnische Sprache und ihre Literatur», painettu Pietarissa v. 1821 (5 arkkia 8:o): sivulla 12, että Juteini on painattanut suomalaisen kieliopin, jossa on »monta oivallista huomiota, kuitenkin ilman ankaraa systemaattista järjestystä».[39]
Olemme näin Juteinin elämänvaiheita seuranneet vuosien 1818 ja 1819 vaihteihin saakka ja huomauttaneet muutamasta seikastakin jälkeiseltä ajalta. Samalla olemme puhuneet niistäkin henkilöistä, joihin hän erittäin näihin aikoihin oli jossain suhteissa eli toisin sanoen, joiden kanssa hänen tiedämme olleen tekemisissä. Mutta ainoastaan tähän asti mainittuihin ei nämä »suhteet» rajotu. Sillä myöhemmin tulemme näkemään, että Juteini pilkkalauluillaan oli papiston keskuudesta itselleen hankkinut vihamiehiä, jotka häväistysrunoja hänestä noin vuoden 1819 seutuvilla ja sen jälkeisenäkin aikana levittelivät. Ja kuitenkin hän meistä juuri näihin aikoihin ainakin ulkonaisesti näyttää kirkollis- ja uskonnollismieliseltä, siitä päättäen että hän on mukana Viipurin Pipliaseuraa perustamassa sekä valitaan sen toiseksi sihteeriksi. Sanan Saattajan Viipurista jo ennen mainitsemassamme kertomuksessa Juteinin elämänvaiheista, minkä kertomuksen tiedonannot ovat siksi tarkkoja ja yksityiskohtiin meneviä, ett'eivät ne hevillä voi olla kenenkään muun kuin juuri Juteinin itsensä antamia, sanotaan tästä asiasta seuraavasti: (Juteini) »oli 2:sta päivästä Huhtikuuta v. 1819 21:een päivään asti Tammikuuta v. 1822 Viipurin Apu-Biblia Seuran Sihtierinä». Täydentääksemme tätä tiedonantoa liitämme tähän toisenkin, jonka olemme saaneet siitä kertomuksesta, minkä Viipurin Pipliaseuran nykyinen sihteeri, pastori J. Friman, esittää sanotun seuran toissa vuonna (1912) painattamassa julkaisussa »Viipurin Pipliaseura vuosina 1818-1912». Oli ehdotettu, kuten tunnettua on, että Turussa olevalle Suomen Raamattuseuralle perustettaisiin Viipuriin haaraosasto (eli juuri »Apu-Biblia Seura»). Sen jälkeen kertomuksessa sanotaan: »Ehdotus sai——Viipurissa heti alussa hyväksymisen. Sen toteuttaminen viipyi kuitenkin silloisen maaherran, Walléen'in, sairauden vuoksi vuoden 1818 kevääseen, jolloin Viipurin Pipliaseura huhtikuun 20 p:nä täydellisesti järjestettiin.—Seuran puheenjohtajaksi valittiin silloin maaherra Carl Walléen, sihteeriksi kimnaasinopettaja Fr. Rönnbeck,[40] varapuheenjohtajaksi valtioneuvos Nic. Jaenisch, toiseksi sihteeriksi maistraatinsihteeri Jac. Judén,[41] rahastonhoitajaksi pastori J. Stråhlman». Juteini oli näihin aikoihin siis saman seuran sihteerinä, vieläpä raamatunlevittämistä tarkottavan, jonka puheenjohtajana oli mies, mikä häntä sittemmin pahimmin kerettiläisyydestä kaikissa oikeusasteissa ahdisti. Tosin tämä tietysti tapahtui viran vaatimuksesta.[42]