Krogerus'en valituksen johdosta sai Juteini tilaisuuden antaa selityksensä ja hovioikeudelta vaati senaatti vielä lausuntoa. Nämä saatua käsitteli senaatin oikeusosasto asiaa lokakuun 20 ja 21 päivinä 1831 lopullisesti.[177] Istunnossa olivat läsnä: todellinen valtioneuvos, vapaaherra Mellin, varapresidentti Avellan, todellinen valtioneuvos Edelheim, valtioneuvokset Fabritius, Hising ja Richter sekä hovioikeudenneuvos Winter.
Hovioikeudenneuvos Winter oli Turun hovioikeudessa ottanut osaa tämän jutun käsittelyyn ja nousi sen vuoksi paikaltaan ja poistui istunnosta tämän jäävillisyytensä takia. Varapresidentti Avellan ei käsittelyssä ollut hänkään osallisena, hän kun ei alunpitäen ollut kuulemassa jutussa syntyneiden asiakirjain lukemista. Asiaa esitteli protokollasihteeri Lethin.
Itse käsittelyssä ilmeni erimielisyyttä senaattorien kesken, jonka takia ryhdyttiin äänestykseen, jolloin senaattori Richter ensin lausui mielipiteensä. Koska hänen mielestään kyseenalaisessa kirjassa olevat kirjotukset uskonnosta ja kristinopista olivat »niin pimeästi ja epäselvästi» esitetyt, ett'ei niistä saattanut päättää, mitä tekijä niillä tarkotti, sekä Juteinin kämnerioikeudelle autamasta selityksestä kirjan sisällystä vastaan tehtyihin muistutuksiin näytti siltä, kuin ei hänellä olisi ollut tarkotusta sen julkaisemisella levittää mielipiteitä, jotka olivat evankelisluterilaisen uskontunnustuksen vastaisia, ja etenkin kun ilmestyneet kappaleet jo olivat hävitetyt eikä tiettävästi mitään vahinkoa kirjan julkaisemisella ollut tapahtunut, niin ei senaattorin mielestä näin ollen mitään edesvastausta tai enempää seuraamusta tässä asiassa voitaisi Juteinille määrätä, vaan tulisi sen jäädä hovioikeuden päätökselle.
Senaattorit Hising, Fabritius ja Edelheim yhtyivät Richter'in lausuntoon.
Ainoastaan vapaaherra Mellin oli toista mieltä, vaikka myönsikin, että »kirja kyllä on pimein ja epäselvin sanoin kirjotettu». Hän katsoi oikeaksi kumota hovioikeuden valituksenalaisen päätöksen ja langettaa Juteinin kämnerioikeuden määräämiin sakkoihin.
Näistä esittämistämme oikeuksien pöytäkirjoista sekä Juteinin v. 1844 julkaiseman, »Lauseita» nimisen kirjasen esipuheesta voimme vähin seurata sekä johonkin määrin päättää hänen mielialastaan näinä vastoinkäymisen vuosina. Ilmiannosta syksyllä v. 1827[178] sekä Krogerus'en kämnerioikeudessa tekemästä syytteestä oli Juteini jo ilmeisesti peloissaan ja masentunut, niin että hän selityksessään tälle oikeudelle väitti, ett'ei hän kirjallaan tarkottanut levittää evankelisluterilaisen uskontunnustuksen vastaisia mielipiteitä.[179] Kuten on meille ennestään tunnettua, ei selitys auttanut, vaan Juteini tuomittiin sakkoihin ja hänen kirjansa takavarikkoon otettavaksi ja hävitettäväksi päätöksellä lokak. 2 p:ltä viimemainittuna vuonna. Nähtävästi saman tuomion nojalla oli kirja sitten seuraavana vuonna eli 1829 poltettu,[180] kun Viipurin läänin maaherra otaksuttavasti oli saanut tarpeeksi suuren kappalemäärän sitä takavarikkoon otetuksi. Vaikk'emme prokuraattorinviraston lähetekantakirjasta tapaakaan mitään kirjettä v:lta 1829, joka koskisi sen polttamista, niin teemme tämän johtopäätöksen, koska Juteini itse yllämainitun »Lauseita» nimisen kirjansa esipuheentapaisessa siitä puhuu ja samalla kertoo, että hän »murtuneella mielellä» oli »käyttänyt myöskin jätteet muista virkahuolten lomassa syntyneistä lentokirjasista polttouhriksi.»[181] Ja hän on selvästikin vielä muutaman vuoden ajan niin pahoillaan siitä, että on tullut kirjottaneeksi, tai ainakin julkaisseeksi tämän kirjansa, ett'ei valituksessaan Turun hovioikeuteen, kämnerioikeuden hänelle tuomitsemista sakoista, valita valtion huostaan otetun kirjan painoksen takavarikkoonotosta ja hävittämisestä, vaan päin vastoin sellaiseen toimenpiteeseen puolestaan myöntyy»,[182] kuten sanat hovioikeuden pöytäkirjassa 19 päivältä marrask. 1828 kuuluvat, eikä vaadi, niinkuin varmaankin olisi tehnyt, jos olisi katsonut vääryyttä tässä suhteessa tapahtuneen, kirjojaan takaisin, saadakseen levittää niitä. Merkillistä kyllä näyttää siltä, kuin hän vielä lisäksi kauan aikaa olisi oikein hävennyt koko kirjaansa. Hän, näet, ei siitä mainitse missään kirjotuksessaan eikä minkään kirjotuksensa yhteydessä mitään vuoden 1833:n jälkeisenä aikana, jolloin hän Sanan Saattajassa Viipurista taas julkaisi runojaan, sekä vanhoja että uusiakin. Koska Juteini aikaisemmin Lähtölaulussaan sekä ylä- että alapuolella viivan ja siihen liitetyn »Min Öfvertygelse eller Reflexion om Fritänkeri» nimisen filosofisen kirjotelman viivanalaisessa huomautti, että Ahlqvist'in jo ennenmainittu häväistysruno oli aiheuttanut nämä kirjotukset, ja puolustautui niissä sen kohtuuttomuuksia vastaan, kun ei katsonut mitenkään kirjailemisessaan kellekään vääryyttä tehneensä, niin ajattelen, että hän olisi myöskin nyt julkaissut jonkun puolustuksen Anteckningar-kirjalleen tai ainakin samanluontoisia kirjotelmia kuin siinä oli, ell'ei olisi vielä senaatin vapauttavan päätöksen jälkeenkin ollut häpeissään koko kirjastaan. Nämä ajatukset tunkevat esille sitä suuremmalla voimalla, kun näemme tämän hänen kirjansa jätetyn kokonaan mainitsematta siinä hänen teostensa luettelossa, minkä, samoin kuin elämäkerralliset tiedotkin, hän nähtävästi itse oli antanut »Sanan Saattajan Viipurista» 14 numeroon 4 p:ltä huhtik. 1840. Oletan, että näistä oli tietoja tahdottu sitä promotsioonia varten, joka samana vuonna vietettiin Yliopiston 200-vuotisen olemassaolon riemujuhlan juhlistamiseksi ja jossa Juteinilla oli tohtorinvihkiäisissä 6:s kunniasija, ja että Sanansaattajan toimittajakin niitä pyysi, kun hän tahtoi lehdessään jalkaista Juteinin elämäkerran tämän erottua saman vuoden helmikuun 17 p:nä maistraatin sihteerin toimesta.
Niinkuin tästä kaikesta näemme, on kuin ei Juteinin Anteckningar-kirjasta tiedettäisi mitään näihin aikoihin, vaikka meistä etupäässä sen olisi pitänyt aiheuttaa juuri esitetyn kunnianosotuksen. Kirjaa ei mainita edes F.W. Pipping'in yleensä sangen täydellisessä Luettelossa Suomeksi präntätyistä kirjoista v:na 1857, sillä Pipping tietenkään ei ollut saanut sitä käsiinsä,[183] vaikka hän mainitsee Juteinin muut ruotsinkieliset teokset. Ja Jak. Juteinin Kirjoja-nimisessä Juteinin teosten kokoelmassa ei siitä myöskään mitään mainita. Vuonna 1844 ilmestyneen Lauseita-teoksensa esipuheentapaisessa Juteini sen tosin kyllä mainitsee, kun hän esittää »puolustuksensa» sen johdosta, että hän 16 vuoden perästä taas julkaisee teoksen, kuten sivuilla 110 ja 111 tulemme näkemään, mutta tällä Lauseita-teoksella ei ollut mitään uutuuden viehätystä ja jäi nähtävästi sen vuoksi huomaamattomuuteen ja unohdukseen, kun siinä julkaistiin uudestaan vain vanhoja, ennestään tunnettuja runoja. Eikä Juteini itse asiassa näyttänyt haluavankaan pelastaa Anteckningar-teostaan unohduksesta. Siihen otaksuisin syyksi seuraavan: Juteini oli runoilijana ja kirjailijana yleensäkin tietysti arka. kunniastansa. Vaikka hovioikeus ja senaatti hänet vapauttivatkin sakoista, niin oli senaattorien tuomion perusteluissa kuitenkin Juteinin etevyyttä ja mainetta kirjailijana loukkaava lausunto. Tarkotan sitä, että kaikki joko väittivät tai myöntäen yhtyivät siihen lausuntoon, että kirjassa olevat kirjotukset uskonnosta ja kristinopista olivat »niin pimeästi ja epäselvästi» esitetyt, ett'ei niistä saattanut päättää, mitä tekijä niillä tarkotti. Voi kyllä olla, että tämä oli lausuttu etupäässä sitä varten, että voitaisiin hänet helpommin vapauttaa vastuullisuudesta väärän opin levittäjänä, etenkin kun päätökseen vielä lisättiin, että kirjan ilmestyneet kappaleet jo olivat hävitetyt eikä tiettävästi mitään vahinkoa kirjan julkaisemisella ollut tapahtunut sekä että hänen selityksestään kämnerioikeudelle ilmeni, ett'ei hän tarkottanut kirjallaan levittää harhaoppia. Mutta oli noiden sanojen takana varmaan niillä ilmaistu käsityskin kirjan kirjotuksista; sillä täytyyhän puolueettoman joka tapauksessa myöntää, että esityskin sanotussa kirjassa monessa kohdin on kaikkea muuta kuin helppotajuista.
Mutta vaikka Juteini 1827-vuoden ikävän tapahtuman jälkeen olikin kauan aikaa masennuksissa, niin näyttää toiselta puolen hänen mieleensä aikaa myöten tasapaino palajavan, ehk'ei kuitenkaan siihen määrään, että hänen enään olisi tehnyt mieli filosofoida uskonnollisista kysymyksistä. Ja sitä paitsi ennätti hän tuona pitkänä (16 vuoden) »mykkyytensä» aikana—ajattelen tässä kirjajulkaisuja—jo siksi paljon vanheta, ett'ei hänen ajatuksensa siihen enään olisi ollut tarpeeksi terävä. Hengen joustavuutta ja mielen herkkyyttäkään ei tietysti enää ollut samassa määrässä kuin ennen. Ja olihan tuo luonnollistakin! Valittihan hän jo edelliselläkin kerralla, jolloin ajaksi taukosi runoilustaan, että runoilukyky aleni[184] harjotuksen puutteesta. Sama oli epäilemättä tällöin ajattelun terävyyden laita. Ja hallayönä hänen runoilulleenkin oli tuo onneton aika ollut. Sen huomaa selvään, jos vertaa sen tuotteita kummankinpuoliselta ajalta, puhumattakaan siitä että, kuten aikaisemmin jo olemme huomauttaneet, ne hänen runonsa kootuissa teoksissaan, jotka ovat alkuperäisistä pitemmiksi venyneet tai hänen vanhoilla päivillään muuten enemmän muuntuneet, ovat kokolailla vetistyneet ja menettäneet alkuperäistä runollista voimaa ja tenhoa.—Mutta me sanoimme jo äsken, että Juteinin mielipaha 1827-vuoden tapahtuman johdosta ajan oloon ennätti haihtua; siihen olisi meidän nyt hetkiseksi huomiomme kiinnitettävä.
Niinkuin aikaisemmin näimme, oli senaatti Krogerus'en valitusten johdosta vielä »kuullut» Juteinia, joka »alamaisuudessa selitteli» asiaansa.[185] Minkälainen selityksen sisällys oli, sitä emme tunne. Mutta on mahdollista, että hän rohkaistuna Turun hovioikeuden kummastakin vapauttavasta päätöksestä, etenkin jälkimäisestä, syyskuun 18 p:nä 1830 annetusta, tunsi asiansa oikeammiksi kuin aikaisemmin oli tuntenutkaan eikä sen vuoksi esiintynyt. niin »katuvaisena» kuin ilmeisesti ensimäisessä, kämnerioikeudelle jättämässään selityksessä, jolla tavallaan oli peruuttanut erehdyttävät lauselmansa Anteckningar-kirjassaan. Tällaista peruutusta hän myöhemmin ei enää näy muistavankaan, kun hän v. 1844 Lauseita-kirjan alkuun painetussa »puolustuksessa» m.m. sanoo näin:——»minut——on (v. 1831)——kokonaan julistettu vapaaksi——syytteestä, ilman että minun vapauttamiseni olisi perustunut sellaiseen ajattelemattomaan _katuvaisuuteen».[186] Ja vasta tähän aikaan, kun hän jo on 65 vuoden ikäinen vanhus, hän sanoo saaneensa »mielen rauhan», sillä hän jatkaa samassa paikassa: »nyttemmin saavutettuani jälleen mielen rauhan, kaikki parantavan ajan vaikutuksen tuloksena,——tunnen——itseni kehotetuksi antaa nyt siipeenammutun suomalaisen Pegasukseni taas nähdä päivänvalon». Mutta, niinkuin jo äsken huomautimme, hänen sillä ratsastamisensa ei enää sanottavaa huvia tuottanut muille kuin ehkä hänelle itsellensä; olihan se kuitenkin todisteena saavutetusta »rauhasta». Anteckningar-kirja jäi kuin jäikin sentään hautaansa ja sentapaiset kirjotukset, kuin siinä oli, myös syntymättä.
Tulemme sitten kysymykseen: olivatko Juteini ja Cedervaller tietoisia siitä, että Anteckningar-kirja sisälsi luvatontakin julkaistavaa, vai oliko se päässyt julkisuuteen »kaikessa viattomuudessa», s.o. olivatko he siinä luulossa, että kirjan hengellisen osan sisällys kaikin puolin oli kirkkomme opin mukainen, taikka ett'ei teokset yleensä Suomessa siihen aikaan »imprimatur'ia» tarvinneet. Niinkuin edellä olemme nähneet, sisälsi 1774-vuoden asetus, koskeva paino- ja sananvapautta, sen määräyksen, ett'ei kirjallisuutta, jossa kosketeltiin »oikeata kristillistä uskoamme ja puhdasta evankelista oppia» yleensä, saanut julkaista ilman edelläkäyvää asianomaisen konsistorion tarkastelua sekä että tarkastelusta johtunut lupa kirjan painattamiseen oli myös kirjaan painettava. Tämä täytyi Juteinin ja Cedervaller'in tuntea, koska he jo v. 1817, julkaistessaan Jak. Juteinin Vilpittömiä Kirjoituksia sekä v. 1819 Lasten Kirjan toisen painoksen,[187] olivat hankkineet niiden julkaisemiseen luvan asianomaisilta virastoilta. Ainakin sen tiesivät siis sekä Juteini että Cedervaller, että Anteckningar-kirja oli lähetettävä tuomiokapituliin tarkastettavaksi; mutta otaksuttavasti olivat he selvillä siitäkin, ettei se tarkastelussa tulisi kokonaisuudessaan hyväksytyksi painattamista varten, koska se sisälsi »oikeasta kristillisestä uskostammo» poikkeavaa, Tähän otaksumaan johdumme siitä, että he näkyvät karttaneen tuomiokapitulin »sensuuria» ja yrittäneen saada kirjan ihmisten luettavaksi samaa tietä kuin olivat lähettäneet Juteinin maallisetkin kirjailemisen tuotteet.