Mutta oliko nyt sitten Juteinin esitys Anteckningar-kirjassaan niin poikkeavaa »meidän oikeasta uskontunnustuksestamme ja puhtaasta evankelisesta opista», että kirja ehdottomasti oli hävitettävä, ja oliko tuo hävittäminen sopusoinnussa oikean suvaitsevaisuuden kanssa? Viimeistä osaa kysymystämme tahdomme harkita ensin ja sitten siitä johtuvaa esitystä käyttää perusteena vastauksellemme kysymyksen edelliseen osaan. Jos menisi väittämään, että oli oikein, että tuo kirja hävitettiin, sekä ett'ei siitä suvaitsevaisuus mitään kärsinyt, jos näin väittäisi meidän päivinämme, jolloin niin paljon tunnustuksestamme ja evankelisesta opista suurestikin poikkeavaa sekä kirjallisesti että etenkin suullisesti esitetään, niin sille epäilemättä hymyiltäisiin tai ehkäpä oikein suututtaisiin—ja syystäkin; sillä ajatuksen- ja sananvapaushan ovat siksi kallisarvoisia kansalaisoikeuksia, että kannattaa suuttua ja vaikkapa—ainakin hengen aseilla—taistella niiden puolesta, kun niitä poljetaan tai sorretaan. Mutta Juteinin ja sitä edellisenä aikana ei vielä ollut niin. Muistakaamme vain miten Ranskan parlamentti vähän enemmän kuin 60 vuotta aikaisemmin oli tuominnut Rousseau'n Émile-kirjan poltettavaksi ja sen tekijän vangittavaksi. Rousseau'n aatteethan taas osaltaan valmistivat Ranskan vallankumousta, joka suurin piirtein katsottuna ikäänkuin pyyhkäisi pois uskonnollisen suvaitsemattomuuden hänen isänmaastaan ja valmisti alaa sekä saattoi voittoon suvaitsevaisuuden siunauksen muuallakin Euroopassa. Meidän maassamme näkyvät suurten aatteitten hyökyaallot kuitenkin tuntuvan milt'ei poikkeuksetta paljoa myöhemmin kuin muualla. Siksipä saattoi vielä niin myöhään kuin v. 1829 Émile'ä kohdannut tapaus meillä osiksi uusiintua Anteckningar-kirjaan nähden ja—merkillistä!—kohdata miestä, joka tavallaan meidän nähdäksemme oppi-isänsä, saksalaisen Jean Paulin kautta oli juuri Rousseaun hengenheimolainen. Neologia, tuo deistinen »uusi valistus», oli kyllä jo koko paljon vaikuttanut yliopistomme miesten, yksinpä teologienkin uskonnolliseen katsantokantaan, jonka takia emme voi otaksua Turun yliopiston miehiä ja hiippakunnan johtajia, sellaisia kuin Tengström'iä, Gadolin'ia, Melartin'ia y.m.:kin, suvaitsemattomuuden edustajiksi ja Juteinin ilmiantajiksi, vaikka hekään eivät suinkaan suvainneet, että papit opetuksessaan kirkkomme vahvistetusta opista poikkesivat tai että lahkolaisuus häiriöitä seurakunnissa synnytti. Mutta sen sijaan ei meillä ole yhtä hyvää ajatusta Porvoon piispasta J. Molander'ista, joka oppineisuudessakaan ei ollut edellisiin verrattava ja jolta puuttui laajanäköisyyttä ja itsenäisyyttä. Tämä mies näkyy piispanakin olleen oikein »virkamies», siihen nähtävästi jo tottuneena oltuaan sitä ennen parikymmentä vuotta tavallisena pappina (tosin kirkkoherrana) syntymäpitäjässään Ilomantsissa. Senpä vuoksi ajattelemmekin, että hän se juuri olisi voinutkin olla tuo virkaintoinen, joka toimi Zakrewskyn luona ilmiantajana Juteinin Anteckningar-kirjan suhteen, kun ei sitä Porvoon tuomiokapitulille oltu jätetty tarkastettavaksi. Tähän ajatukseen johtuu sitä kernaammin, kun näkee miten tuomiokapituli hänen piispuutensa aikana kiertokirjeissään papistollekin, esim. juuri v. 1827, »kumartaa» Zakrewsky'a.[188] Edellisenä vuonna sama tuomiokapituli tiedusteli lääninrovastein kautta kuuluivatko papit vapaamuurareihin tai muihin salaisiin seuroihin, joita samoin kuin uskonnollisia seuroja ja kokouksiakin silloin kovin peljättiin. Molander'in kovuus Renqvist'iä kohtaan hengellisten kokousten pitämisestä on myös tunnettu. Sehän epäilemättä johtui siitä, että hallitsevissa piireissä oltiin epäluuloisia niitten suhteen. Kun näin oli hiippakunnassa laita, niin ihmekö silloin, että ehkä löydettiin Juteininkin kirjasta kerettiläisyyttä.—Puolueettomia ollaksemme täytyy meidän kuitenkin tunnustaa, että Juteinin kirjasta Walléen'in syytekirjelmään poimitut lauseet ovat kirkkomme opin vastaisia ja ainakin irtireväistyinä yhteydestään tekevät kerettiläisyyden vaikutuksen, mutta harva kirkkomme »maallikko» huomaisi nykyaikana kirjassa mitään kirkkomme opista sanottavasti poikkeavaa, niinkuin kirjasta käytyjen oikeusjuttujen aikana hovioikeuden, enemmän kuin senaatin jäsenetkään eivät sitä huomanneet, paitsi että uskontoa koskevat lauselmat olivat »pimeästi ja epäselvästi» esitetyt. Ja sen vuoksi, kun »ei Juteinin mietteet» (tässä kirjassa), niinkuin J. Krohn sanoo, »kuitenkaan olleet millään muotoa pilkkaavaiset, vaan ilmaisevat totuutta etsivää henkeä, jota olisi ollut kunnioittaminen, vaikka arvelisikin hänen olevan muutamissa kohdin eksyksissä»,[189] vastaisimme edellä tekemäämme kysymykseen empimättä kieltävästi, ja katsomme sitä häpeätahraksi, jota ei voida poistaa, että kirja kämnerioikeuden tuomion nojalla hävitettiin.
Mutta jo on aika tarkastaa harhaoppiseksi tuomitun kirjan sisällystä.
Kirjan Juteini alkaa sananlaskuntapaisilla mietelmälauseilla (»Tänke-Språk»), joista moni on hauska ja sisältää monta hyvää opetusta. Seuraa sitten kirjotus Siveysfilosofian perusteista (»Om Grundsatser i Moralfilosofien»). Sen sisällystä emme tässä esitä, koska se on aivan lyhyt ja sisältää osiksi toisistaan riippumattomia lauselmia sekin, vaikkakin hyvin ihania totuuksia.
Mutta kristinuskon viittausta parannuksen kautta Jumalan laupeuteen (»Christendomens hänvisning genom bättring till Guds barmhertighet») käsitellessään hän tutkii ainettansa selvästi ja usein hauskalla tavallakin, jotta lukijalle saattaa olla hupaista tutustua sen pääkohtiin. »Väärinkäytökset ovat etupäässä ihmisen suurimmat viat.» Ihminen on olemassa kohotakseen aineellisuutta korkeammalle »siveelliseen sivistykseen ja täydellisyyteen». Hänen tulee välttämättömästi jo täällä maailmassa karttaa paheita ja rakastaa hyvettä, jota hänen pitää myöskin harjottaa, niin ett'ei hän anna synnin voittaa siveellistä tunnetta.
Mutta vaikka ihminen on »begåfwad med begrepp om fullkomlighet uti föreställningen, är hon bristfällig i werkligheten, ofta begråtande sin swaghet. Wi warseblifwa dygden endast i föresatsen och afsigten med handlingen. Menniskan känner vägen——utan att kunna ernå fullkomligheten här i lifwet.» (Mutta vaikka ihmisen ajatus on varustettu käsityksellä täydellisyydestä, on hän puuttuvainen todellisuudessa, usein surren heikkouttansa. Me huomaamme hyveen ainoastaan hänen tekonsa aikomuksessa ja tarkotuksessa. Ihminen tuntee tien——voimatta saavuttaa täydellisyyttä tässä elämässä.)
Mutta kun ei ihminen edes tahdo tehdä sitä, mikä on oikein, niin Juteini näkee ihmiskunnan jo kadotettuna; ei mikään omateko auta sitä enää. Silloin ilmestyy Vapahtaja, joka ilmottaa, että armoa ja laupeutta vielä on saatavissa Jumalan luona, jos ihmiset vaan tekevät parannuksen. Siitä saakka toivo taas herää ihmisessä.
Tämän jälkeen Juteini esittää, kuinka Kristus on vapahtanut ihmisen, kuinka apostolien innostus saavutetusta hengen valosta uudistuu maan päällä, mutta kuinka myöskin ne, jotka Vapahtajaa kuulivat, erehtyivät, sillä autuudenoppi ei silloin perustunut hyväntahtoisuuteen ja hyveeseen, vaan se oli »palkkio-järjestys»,[190] joka enemmän muistutti korkolaskua kuin autuudenoppia.—Kristus opetti tavan, millä lähestyä Jumalaa; hän se myöskin muunti vanhan testamentin uhrimääräyksen sydämen parannusvaatimukseksi. Mutta tottumuksesta on vaikea luopua. Sen vuoksi ensi kristityt aineellistuttivat uhrin allegoriian Kristuksen kuolemassa ja kutsuivat sitä uhriveren takeeksi ilman vaatimusta, että ihmisen myöskin on elämällään seuraaminen Vapahtajaa. Ihmiset, jatkaa hän, ovat tehneet Kristuksen ruumiilliseksi uhriksi, joka sovittaa heidän törkeimmätkin syntinsä, jos kohta ovatkin paatumuksen tilassa. He halajavat kyllä vapahdusta, mutta eivät kuitenkaan kadu syntejänsä eivätkä myöskään harjota hyvettä. Anastaessansa maallisia etuja he unohtavat taivaan eikä pahe inhota heitä. Helvettiä he varmaankin kunnioittaisivat, jos he sillä voisivat ansaita autuuden.
Koska nyt ihmisellä on syntejä kosolta, ja koska hänen sydämensä on taipuvainen paheisiin, kuinka hän asiain näin ollen saattaa luullakaan saavansa osakseen säteitä armon auringosta tahi konsanaan saavuttavansa Jumalan suosiota tekemättä samassa Häntä rikokseensa osalliseksi?
»Vapise, eksynyt ihmissuku! Niin kauan kuin sinä olet kylmänä pysyvä säälimättä eläimiä ja ihmisiä, omaa parastasi katsova aina petollisuuteen saakka, niin kauan on sinun uskontosi jumaluuden pilkkaamista. Tukehdutetulla siveydentunnolla ihminen on kelvoton kantamaan nimeänsä ja kuvaansa; autuus on hänelle mahdoton.»
Jos emme suosi totuutta, oikeutta, hyväntahtoisuutta ja keskinäistä rakkautta, niin emme ole kristittyjä, eikä meillä ole mitään osuutta taivaassa, sillä sen portit ovat suljetut omanvoitonpyynnön orjilta, joilla ei ole oikeutta päästä sinne.