Jo ennemmin olemme maininneet, että Juteini yhteydessä »Lähtö-Laulunsa» kanssa v. 1819 painatti kirjotuksen »Min Öfvertygelse eller Reflexion om Fritänkeri». Tämän hän nyt melkoisesti muunnettuna ja uudistettuna liitti kirjaan »Anteckningar af Tankar etc.» sekä pani sille nimeksi: »Betraktelser om Fritänkeri» (Mietelmiä vapaauskoisuudesta). Sen sisällys on pääasiallisesti seuraava: sana vapaa-uskoja ajatuksen pysyessä terveen järjen rajottamana sisältää ylevämmän käsitteen, kuin moni, joka luulee olevansa vapaa-ajattelija, saattaa ymmärryksellään käsittääkään: sillä oikean vapaa-uskojan päämääränä on totuuden tutkiminen ihmiskunnan hyödyksi. Jalomielisyys ja ajatuksen voima ovat todellisen vapaa-uskojan tunnusmerkkejä, kun sitävastoin ajattelemattomuus ei sovellu hänelle, koska ajattelematon pian paljastaa tuhmuutensa; rehellinen vapaa-ajattelija on aina rehellinen, siveellinen ja totuutta rakastava: hän ei viisastele eikä kiellä todellista olemassa oloa siltä, jonka olemista hän ei selvillä todistuksilla voi kumota, sillä kun hänen ajatuksiinsa johtuvat käsitteet: alku l. synty ja ijankaikkisuus, missä tapauksessa kaikki todistaminen on mahdoton, niin hän seisahtuu hämmästyneenä näiden äärettömyyksien välillä ja kummastuneena hän kääntyy takaisin, hän palaa »om ej med begreppets, dock med känslans öfwertygelse om Allmaktens tillwarelse» (ellei käsityksessään, niin ainakin tunteessaan vakuutettuna Kaikkivallan olemassa olosta). Ihmisen järki on liian heikko käsittääksensä loppumatonta ja ijankaikkista, jonka ihmeellisistä vaikutuksista ainoastaan me luulemme voivamme muodostaa jonkinlaisen ajatuksellisen käsitteen, ja jonka tarkotustaan vastaavasta vaikutuksesta me päätämme järjellisen syyn olemassa olon.
Tämä Juteinin filosoofinen kyhäelmä on monessa kohdin hyvinkin viehättävä ja meidän mielipiteemme mukaan sopiva kelle hyvänsä nautittavaksi sekä syvällisen aatteellisuutensa että mietiskelevän järjellisyytensä vuoksi. Hän lopettaa mietelmänsä vapaauskoisuudesta sillä kehotuksella, että jokaisen tulee rehellisesti tutkia pyrkiessänsä vakaviin mielipiteisiin; niinikään toivoo hän, että ijankaikkisuudessa on tili tehtävä uskosta, sekä että jokaisen on korjaaminen oman käytöksensä hedelmät. Jos kohta ajatellaankin erilailla tulevaisuudesta, niin ei kenenkään sentähden sovi vaikeuttaa nykyisyyttä.
Juteinin tutkimishalu kääntyy sitten luontoon ja kirjotuksessa »Naturens Daningskraft» (Luonnon luomis- l. muodostamisvoima) hän kuvaa, kuinka kaikki eläimet ja luodut ylimalkaan ovat kokoonpantuja niistä aineksista, joista ne saavat elatuksensa. Hän väittää tämän aatteen myöskin hyvin soveltuvan uskonnon ja kuolemattomuuskäsitteen kanssa.
Seuraavassa tutkimuksessaan hän taas rupee mietiskelemään jokseenkin syvämielisesti: onko itsemurha rikollinen teko vai ei. Hän alkaakin sentähden kirjotuksensa, jota hän kutsuu »Utkast till Afhandling om Sjelfmord», kysymyksellä: »onko maailman Luoja antanut meille elämän lahjaksi vai lainaksi? Lahjana», jatkaa hän, »se olisi ilman vastuunalaisuutta ihmisen vapaasta tahdosta riippuva, ja sen lainana ollen se taas voitaisiin jättää takaisin, kun huomaamme, ett'emme enää hyödy siitä.» Asiain näin ollen ei itsemurhassa saattaisi löytää mitään rikoksellista, kosk'emme saata sanoa rikokselliseksi sitä, joka karttaa sellaista, joka ei hyödytä häntä tahi suorastaan ole hänelle haitaksi. Mutta itsemurhan rikollisuus ilmenee vasta silloin, kun tiedämme, ett'ei elämä ole annettu lainaksi eikä lahjaksi yksityiselle hänen itsekkyytensä tyydyttämiseksi, vaan ihmissuvulle kokonaisuudessaan sen auttamista varten täydellisyyteen ja onnellisuuteen. »Yksityishenkilö on renkaana pitkässä ketjussa ja sentähden ei tätä rengasta saa koko ketjun vahingoksi katkaista.» Mutta ei myöskään tule unohtaa niitä vaatimuksia, joita Luoja on meille määrännyt täytettäviksi, sillä tämän täyttämisen laiminlyöminen on yhtä suuri rikos kuin itsemurha. Näistä mietteistä ja todistuksista Juteini päättää, ettei ihminen luonnon lain mukaan saa murhata itseään, sillä se on luonnotonta, vaan hänen tulee pitää elämää rakkaana velvollisuutenaan.
Juteinin väitteet tässä kirjotuksessa ovat väliin kummallisiakin, niin esim., kun hän pitää itsemurhaa sankarillisena tekona eikä johda sitä pelkurimaisuudesta, jota se meistä ennemmin on, sillä eihän se ole sankari, joka pelkää kärsimistä.
Yhteiskunnallinen pahe, jota vastaan hän taisteli kynällään kirjotellen sekä suorasanaisia että runon muotoon puettuja kirjotuksia, oli eläinten rääkkääminen. Tätä epäkohtaa poistaaksensa hän nytkin kirjotti esitelmän »Om wåld emot djuren». Muun muassa hän siinä väittää yksipuoliseksi sitä käsitystä, että ainoastaan ihmiset ovat kuolemattomia ja jatkavat elämäänsä ijankaikkisuudessa, sekä vertaa tätä käsitystä siihen kuluneeseen vaatimukseen, että muka aatelismiehet yksinomaan ovat oikeutetut omistamaan veroista vapautettuja tiluksia. »Edellinen» (se on ihmisten kuolemattomuus), sanoo hän, »riippuu Jumalasta ja jälkimäinen hallitsijoista ja lainsäädännöistä». Jos eläimillä oletettaisiin siveellistä tuntoa, ja jos niiden eläminen tuolla puolen hautaa pidettäisiin mahdollisena, niin moni ajattelematon luultavasti muuttaisi käytöstään niitä kohtaan, kun hän, näet, muistaisi, että kova oikeus kostaa väkivallan, joka kohdistuu heikompaan ja yleensä sellaiseen, joka ei saata puolustaa itseään.
Armeliaisuudestakin (»Om Wälgörenhet») Juteinilla on vakavat ja—täytyy myöntää se—hyvät ajatukset, mutta vaikeata ja milt'ei mahdotontakin on niitä toteuttaa; niinikään on keino, jonka avulla armeliaisuutta kehotetaan harjottamaan, jokseenkin epäkäytännöllinen. Sillä sen järkevä ihminen kohta on huomaava, ett'ei ole mahdollista aina ottaa selkoa, koska almunanoja on todellakin köyhä, koska ei. Juteini, näet, on sellaista almunantamista vastaan, kun ei oteta selkoa syystä anojan köyhyyteen, vaan annetaan umpimähkään almuja, sillä siten laiskuus saa kehotusta. Hän puolestaan vaatii, että ihmistä lapsuudesta saakka totutetaan ahkeruuteen; mutta ahkeruus tietysti ei kuitenkaan aina estä kovan onnen kohtauksia, jonka vuoksi hän kehottaa ihmisiä auttamaan niitä, jotka ovat joutuneet kovan onnen vainonalaisiksi.
»Contraster i Prädicater»-kirjotuksessa Juteini selittää »von»-sanan merkityksen, kieliopillisen aseman, ja kuinka sitä meillä myöskin käytetään »predikaattina» aatelisten liikanimien edessä. Mutta siitä, että nykyään aatelittomillakin on maatiluksia eikä monella aatelisella olekaan sellaista, johtaa hän tuon »predikaatin» tarpeettomuuden. Samoin ovat hänestä »epiteetit»: välboren, högvälboren, ädel ja högädel oikeudettomia siinä merkityksessä kuin niitä yleensä käytetään.
Kiihkeätä pelaajaa Juteini kyhäelmässään »Om Spelare af profession» vertaa mieheen, joka menee kauppakumppaniksi tyhmälle »Hazardille», joka, näet, antaa pettäväisen ja sokean onnen johdattaa itseänsä. Se ei vielä ole mennyttä miestä, joka menettää omat tavaransa. mutta se, joka hakee koronkiskoja »Risquen» takuuta voittaaksensa itselleen omaisuutta ja sentähden panttaa oman ja omaistensa »maallisen onnen», kuuluu hulluinhuoneeseen. Ennenkun joku muuttuu pelaajaksi ex professo, hakekoon ajoissa itselleen meidän häviävistä metsistämme hyvän kerjuusauvan, sillä muutoin saattaa olla liian myöhäistä.
»Tankar om Poesie» (Mietelmiä runoudesta) on kirjotus, jossa Juteini kuvaa runoilijaihannettansa. Hän vaatii, että järkeä ja kaikkea totta, ylevää ja korkeata rakastavaa tunnetta pitää olla runossa, jos sitä lainkaan voidaan sanoa onnistuneeksi. Seuraa sitten monta definitsioonia runonkaunistussanoille, joista määritelmistä mainittakoon seuraava: Järjellisyys, hyödyttäväisyys ja hauskuus runoudessa pysyttää aina arvonsa, niinkauan kun järjellisiä ihmisiä on olemassa maailmassa.