Tutkimuksessaan »Om Finska Språket» (Suomen kielestä) Juteini surkeilee suomenkielen unohdettua tilaa sekä suomalaisen kansallisuuden hajaantumista omituisen yhtenäisen kirjakielen puutteesta. Hänestä tämä kieli toki ansaitsisi paremman kohtalon, sillä sehän on niin suloista, sopusointuista ja erinomaisen säännöllistä. »Yksinkertainen oli tosiaankin Wäinämöisen kannel,—vertauskuva meidän yksinkertaisesta ja sointuvasta kielestämme.» Käännämme vielä sanasta sanaan seuraavan kappaleen, joka on täynnä totuutta ja osaksi vieläkin soveltuu oloihimme. »Ruotsin kieli on nykyään kirjakielemme. Me olemme siis niiden työmiesten kaltaisia, jotka työskentelevät vieraalla maalla. Sadosta on ainoastaan vähäinen osa tullut kansan osaksi. Kieli on kansan pyhin omaisuus: kieli on valistuksen soihtu, jota meillä ei vielä ole viritetty.» Kas, tuossa sanoja, jotka kaikuvat samoin kuin Adolf Ivar Arvidsson'in ja sittemmin Joh. Wilh. Snellmanin!
Nämät mielipiteensä lausuttuaan hän kääntyy äänneopillisiin seikkoihin, joita hän selittää kirjotelmassaan »Apologie för de såkallade blöta bokstäfverna uti Finska Språket» (Suomen kielen pehmeiden äänteiden puolustus). Pehmeiksi äänteiksi Juteini tässä puolustuskirjotuksessaan kutsuu konsonantteja b:tä, d:tä ja g:tä. joita hänen arvelunsa mukaan alkuaan ei ole suomenkielessä ollut olemassa, ja joita kokemus on havainnut liian pehmeiksi suomalaisen kielelle. On tahdottu säilyttää d-kirjainta, vaikka b ja g ovat tulleet poistetuiksi, mutta tällainen menettely on hänestä kuitenkin ihan väärä. Hänestä ovat joko kaikki poistettavat taikka kaikki säilytettävät. Ei d:tä tarvitse säilyttää sen paremmin kuin b:tä ja g:täkään, sillä eihän sisämaissakaan säilytetä d:tä, vaan jätetään pois ja sanotaan siis esim. pöyän. Kummalliselta senvuoksi tuntuu, että d on säilytetty sellaisissa tapauksissa, joissa suomalaiset eivät oikeastaan saata käyttää sitä, ja päinvastoin jätetty pois tapauksessa, »joka olisi omansa opettamaan meille sen oikeata puhdasta ääntymistä.» Tämä tapahtuu, kun d seuraa konsonantteja l:ää tahi n:ää, jotka äänteet yhtyvät t:n kanssa ja pehmentävät sen kovuutta, niin että se johonkin määrin kuuluu yhtä pehmeältä kuin d esim. sanoissa »walda ja lindu». Koska tämä pehmeämpi äänne kerran on kielessä olemassa ja koska sitä »pakosta» on säilytetty, niin miksi sitä silloin asiain näin ollen mielivaltaisesti jätetään pois l:n ja n:n jäljestä, vaikka suomalainen jokseenkin voi lausua sitä pehmeästi tahi kuitenkin tottua siihen, niin että sitä kuitenkin saattaa kuulla, jos kohtakin kärsimällä, kun se on yksinänsä vokaalien välillä, tahi kun t taivutettaissa muuntuu d:ksi; esim. laudan sanasta lauta.
Juteinin mielestä ei ole oikeata, että muutamain murteitten »värinkäyttöä noudattaen koetetaan antaa d:lle d:n ja r:n sekaista ääntä, sillä se ei konsonantteihin nähden ole sopusoinnussa kielen yksinkertaisuuden kanssa, kosk'ei kahta konsonanttiäännettä suomenkielessä koskaan satu yhteen.[192] Kun d:tä tavallisen vienosti äännetään, niin ei tällaista kekselijäisyyttä tarvita.»
Jos nyt d siis yleisesti voisi saada kannatusta l:n ja n:n jäljessä, niin johdonmukaisuus vaatii, että b m:n ja g n:n jäljessä tulevat yleisiksi kirjakielessä, sillä näiden vierekkäin seisovien konsonanttien mb:n ja ng:n suhde toisiinsa on aivan sama kuin l:n tahi n:n d:hen. Näiden perusteiden nojalla on hänestä kaikkein näiden konsonanttien (b, d, q) käyttäminen suomenkielessä oikeutettu ja vieläpä parempikin kuin kovien konsonanttien (p:n, t:n ja k:n) käyttäminen m:n, l:n ja n:n jäljessä, kun näet nämät kerakkeet (p, t, k) ovat lyhyitä. Jos ne taas ovat pitkiä, niin niitä pehmennetään tavua suljettaissa ainoastaan lyhentämällä, esim. lanttu: lantun, loukkaan: loukata. Näytteeksi ja samassa myöskin ikäänkuin todisteeksi siihen, kuinka välttämättömän tarpeellinen g on suomenkielelle, Juteini esittää seuraavan pienen jutun, joka oli painettuna Turun Wiikkosanomien ensimäisessä vuosikerrassa. Oli, näet, kirkossa kerran pieni kello sattunut haavista putoamaan lattialle, ja lukkari oli matkinut sitä helinää, joka siitä syntyi, sanoilla: pingin-pingin. Tämän onomatopoieetisen sanan oli silloinen lehdentoimittaja kirjottanut g-merkillä n:n jäljessä, vaikkei hän ylimalkaan käyttänyt suomenkielessä sitä kirjainta.—»Näin vaatii luonto oikeutta», lisää Juteini, »myöskin silloin, kun sitä vastaan soditaan».
Juteini jättää sitä paitse »tarkastajain» tutkinnon alaiseksi sen seikan, tokkohan k:ta saa käyttää n:n jäljessä nominatiivissa ja infinitiivissä muuttamalla sitä g:ksi genitiivissä ja indikatiivin preesensissä sekä näiden johdannaisissa: esim. »Henki hengen, vanki vangin, lanka langan, tanko tangon, onkia ongin, wonkua wongun». Tavallisten konsonanttimuutosten sääntöjä saattaa pitää tukena tällaiselle menettelylle, mutta vaikeata on tehdä sitä yleiseksi säännöksi, »koska monta muuta sanaa on olemassa, jossa tätä suhdetta ei tarvitse eikä saakaan ottaa huomioon; esim. tarha tarhan, kallo kallon, killun killua.
Runouden tutkiminen huvitti Juteinia ja hän antautui taas tälle alalle. Ennen olemme nähneet, että hän kirjotti Muistutuksia suomalaiseen runotaitoon, nyt hän ilmotti havaintonsa ja mielipiteensä Suomalaisen runouden loppusoinnusta (»Om rimslut uti finsk poesie»). Hän väittää sellaista käsitystä vääräksi, jopa vallan aiheettomaksikin, joka arvelee loppusointua eli riimiä sopimattomaksi suomenkielelle. Tosin ovat alkusointu eli alliteratsiooni ja poljento eli rytmi alkuaan suomalaiselle runoudelle ominaisia, mutta väärin kuitenkin on hyljätä loppusointua suomalaisesta runoudesta ainoastaan sentähden, ett'ei se ole alkuperäisesti suomalainen. Loppusointukin korottaa runon sointua heleämmäksi ja tekee sen täyteläisemmäksi.
Anteckningar-kirjansa loppuun Juteini vielä pani erään keskustelunmuotoon puetun kertomuksen, joka sotii eläinrääkkäystä ja tällä kertaa erittäinkin koirain upottamista vastaan. Kirjotuksen nimi on Koiran maailmastaero eli Schatten kuolema (»Hund-Hädanfärd, eller Schattes död») ja siinä kuvataan erään koiranomistajan omantunnonvaivoja siitä, että hän oli upottanut koiransa.
Niinkuin osiksi jo ennen on esitettykin ja monesti mainitun »Lauseita» nimisen kirjan 3:nnelta sivulta ilmenee, poltti Juteini painamatta olevat »jätteet lentokirjasistaan»[193] ja »sanoi luopuvansa kirjailijatoimesta», kun tuo onneton ja häpeällinen tapaus sattui hänen Anteckningar-teoksellensa. Ja niin näkyy noina oikeudenkäyntivuosina tapahtuneenkin, sillä ei »Wiburgschen Wochenblatt»kaan saanut enään ainoatakaan runoa. Mutta 1832-vuoden viimeinen »Beilage zum Wiburgs Wochenblatt N:o 52» sisältää seuraavan suomenkielisen tiedonannon, jonka nähtävästi Juteinin kynä on kirjottanut, vaikka se esiintyykin kirjanpainajan nimissä; siihen on otsakkeeseen painettu: »Aviisin alku-sanat» ja sen perästä aito juteinilainen »motto»: »Kielellänsä lindukin laulaa». Sitten seuraa: »Jokaisen kansan kieli on kungin paras tavara ja kallein perindö jälkeen tulevaisille. Sen kautta sytytetään Suomessakin järjen valistus lämbymäksi loisteeksi, jossa hyödytys ja hyvä elämä meillä menestyvät; sen kautta on tie täydellisyyteen onnessa ja hengen valossa. Sitä kohden kilvoitellen on myös Viipurin kaupungissa yhdistynyt Sanoma-Seura, jolla on aivoitus, allekirjoitetun kautta, alkain tulevan vuoden alusta Hänen Keisarillisen Majestetinsä armollisella luvalla ulosandaa, puolen arkin päällä kerran viikossa, suomalaisen Aviisin eli Lendo-lehden, Sanan Saattaja nimeldä, jossa saavat siansa ei ainoastansa otolliset järjen hedelmät ja hengelliset harjoitukset, vaan myös tiedot luonnon moninaisista vaikutuksista, olkot kappaleet valmistetut joko tavallisella kielellä, taikka runon solmituilla sanoilla. Tähän Lendo-lehteen vastaan otetaan kiitollisuudella Maakunnasta kaikkinaisia hyviä aineita Suomen kielellä, Ainoastansa tutkinnot Uskon Opin perustuksissa ja epä-tietoiset asiat Valdakundain välillä ovat siitä ehdolla eroitetut. Vahingoa vältellen, vaan ei voittoa etsien, on tämän Lehden vuosi-kertainen hinda määrätty olemaan kaksi Rublaa ja 50 kopeikkaa Venäjän Paperi Rahassa, johon vielä tulee luettavaksi vähäinen lisäys, koska Aviisia Postin kautta lähetellään. Viipurissa 29 päivä Joulu-Kuuta vuonna 1832. Andreas Cederwalleri, Kirjan Painaja.»
Cederwaller ja luultavasti Juteinin muut viipurilaiset vanhat, hyvät suomalaismieliset ystävät ovat ilmeisesti saaneet hänen kirjottamaan »alku-sanat». Mutta eipä hänen runoilijaluontonsakaan enään sallinut hänen pitää edellämainittua »luopumistansa» kauemmin kuin vuoteen 1833. Olihan senaatin päätöskin pari vuotta aikaisemmin ollut vapauttava, aika hälvensi mielen harmin ja juurimainittuna vuonna ilmestymään ruvennut suomenkielinen lehti, Sanan Saattaja Viipurista, tarvitsi suomeksi kirjottamaan kykenevän kynän apua. Mitä syytä oli silloin kauemmin panna salpaa runosuonelle! Olihan se jo tarpeeksi kauan »saattanut hänen onnensa vaaranalaiseksi».[194] Mutta eipä siitä suonesta enää ylen paljo herunut! Muutamia kokonaan uusia runoja vain! Koska sentään auttaa halusi, niin täytyi nyt käyttää tarpeeseen vanhoja, muodostamalla niitä, sekä muuntamatta entisiäkin. Sanotuista syistä Juteini rupesi mainitulle lehdelle tavan takaa antamaan ennen julkaisemiaan runoja, mutta myöskin joitakin uusia, aluksi enimmäkseen vakavia. Uusia ovat vuonna 1833: »Kirkon Rakennus Helsingin Kaupungissa» ja »Vartian yö-huuto kellon lyötyä» sekä lystikäs leikkilaulu »Maljan Juomingi». Jokunen pieni ennen julkaisematon runo on nimenomaan mainittu syntyneeksi jo aikaisemmin, niinkuin esim. »Kunnian Osotus Wäinämöisen Kuwalle Wanhassa Wiipurissa vuonna 1831», kirjotettu nähtävästi kuvapatsaan pystyttämisen johdosta. Vuonna 1834 sai lehti monen hengellisen virren ohella jo useita maallisia runoja ja laulujakin Pilakirjoituksista ja Ajan Wietteestä; näihin maallisiin on lisätty v. 1824 Wiburgschen Wochenblatt'in 9 n:on lisälehdessä ensi kerran ja sitten v. 1826 Runon Tähteitä-nimisessä teoksessa ollut 17-säkeistöinen: »Lähetys-Kirja Hekumaiselle Tytölle», ja se vakava ja varottava. Vuosina 1835 ja 1836 oli Sanan Saattajassa monta ennen julkaistua ja m.m. seuraavat uudet runot: »Turun ja Oulun Wiikko-Sanomain Muisto. Sanan Saattajalda Wiipurissa»,[195] »Tulipalo Wiipurin Linnassa kewäillä 1834», »Keisarinnalle Aleksandralle»[196] ja »Toistain heränneelle Oulun Wiikko-Sanomalle Sanan Saattajalda Wiipurissa».[197] jotka ovat siitä huomattavat, että esittävät »päivän tapahtumia», sekä kaunis ja reipas leikkilaulu, jolla on otsakkeena vain »Laulu». ja alkaa sanoilla: »Kyllä on Suomessa luminen luondo, vaan hyvän suondo riemulla rindoja lämmittää»; v. 1844 julkaistussa arkkiweisun kokoisessa vihkosessa N:o 2 ja 1856-vuoden painoksessa se on saanut nimekseen »Menestys Suomessa». »Leikki-Laulu Saksan viinasta ja kaljasta» oli toinen v:na 1835 syntyneitä uusia leikkilauluja ja kolmas »Neitoisen Laulu Merimiehelle». Vielä neljäskin samanluontoinen ilmestyi, mutta vasta seuraavana vuonna, nimellä »Wanhan Pijan Laulu». Samana vuonna nähtiin myös »Linnun Pesä» ensi kerran. »Äidin Helma» niminen ihana laulu on vakavaluontoinen ja oli luettavana 1835-vuoden Sanan Saattajassa, oltuaan jo sitä ennen v. 1824 Wiburgschen Wochenblatt'in 23 n:on lisälehdessä ja v. 1826 Runon Tähteissä. Vaikk'ei siis enään uusi, mainittakoon se suloisuutensa takia tässä. Sen nimenä kootuissa teoksissa on »Äidin sydän».
Kun Sanan Saattaja v. 1836 taukosi »viestiään viemästä», ei Juteininkaan ääntä kuultu, ennenkun saman lehden jälleen herättyä eloon v. 1840, jolloin hän julkaisi kaksi verraten huomattavaa runotuotetta, siihen nähden, näet, että hän jo oli vanha. Vasta lehden 41 n:ossa oli »Höyry-laiwa Wiipurissa 1839»[198] aika reipas ja sievä laulu, jossa on 8 säkeistöä ja jota ei suinkaan tarvitsisi hävetä missä laulukokoelmassa tahansa, sekä 50 n:ossa »Nuijasota Suomessa 1597», kuusimitalle rakennettu kertova runo. Muuten näkyy vuosi 1840 jo olevan perin köyhä Juteinin runoista ja v. 1841 samoin, ainakin runoina huomiota ansaitsevammista.[199] Neljä näiden kahden vuoden runoista esittävät jonkin tapauksen Juteinin elämästä. Runopätkä »J——n wanha kynä-weitsi tauluun liitettynä 1840» on sinä vuonna viimeinen avustus lehdelle kaikkiaan 4:stä ja se kertoo, miten Juteini panetti tauluun lasin alle kynäveitsen, jolla yli 26 vuotta oli terotellut itselleen hanhensulkia sihteerivirkansa kirjotustöitä varten, mutta nyt »vanhat, vailla wiran töitä, lewon löysiwät molemmat». Seuraavan vuoden avustuksista kiintyy huomiomme ensiksi sellaiseen runonotsakkeeseen kuin: »Herran Tohtorin Lönnrot'in tuldua Wiipuriin 27 p. Toukokuuta 1841»; runossa mainitaan Lönnrot arvotusten, sananlaskujen, runojen ja laulujen kerääjänä ja lisätään, että Wiipurissa on »joka suomalaisen sydän syttyneenä händä kohtahan kohoillen». Saman vuoden tuote on myös »Tanssi-Laulu». 10 vuoden vanha tapahtuma, josta luultavasti jo silloin, kun se tapahtui, oli syntynyt runo, esitetään sitten kolmessa lyhyessä eri runossa; otsake kuuluu: »Kivi-piirros Suomen Kirkolle Wiipurissa 1831». Runoissa sanotaan vanhan »manasterin muutetun» Ruotsin vallan aikana »temppeliksi», josta nyt oli »kirkko kaunistettu» ja »uskolle uudistettu». Yhtä vanhan tapauksen kertoo Juteini viimein runossa »Wanha muiste», jonka otsakkeeseen 1856-vuoden painoksessa on lisätty: »koska suomen kirkkoa Wiipurissa toistain rakennettaissa 1831 etelä puolella muurin sisään suljettuina ihmisen raajat löydettiin». 8-säkeisessä runossa Juteini otaksuu ensin, että »harhailewa kanssa-welji» oli muinen kauheaksi kostoksi »synnin syystä surkeasti kirkon seinään suljettu» ja siten haudattu elävänä. Mutta viivanalaisessa hän lisää: »Taitaisi niingin olla, että joku, waliten pyhitetyn paikan, on suonut ruumiinsa kirkon seinään suljettaa.»