Kauan on jo Suomen kansa ollut wailla onneansa walistusta waljennetta, kanssa kielen karttunetta; mutta nyt on muuttuneena aika, toiwo alkaneena, että riemu rinda-päällä nähtäwänä on mailla näillä; nyt on kohta koto-kieli selvä niin kuin miesten mieli, walmis walistuksen töille, sielun, hengen sikiöille.
XI.
YLEISKATSAUS JUTEININ KIRJAILIJA TOIMEEN.
1. Juteinin runous. Niinkuin jo edellisestä olemme nähneet, oli Juteini sisäisestä halusta pakottunut runoilemiseen. Yleensä runottomana aikana maassamme hän tarttui Väinämöisen kanteleeseen ja lauloi ilmoille ilojansa kansansa kunnosta ja äidinkielensä suloisuudesta, surujansa kaikellaisesta raakuudesta ja kehnoudesta, missä niitä vain vielä ilmeni, sekä suomenkielen sorretusta asemasta ja aivan yleisestä halveksimisesta; hän lauloi, hän loihti sydämensä syvyydestä kumpuilevaa rakkauttansa kansansivistyksen hyväksi, hän oikein raivostui laulamaan vihaansa ja kirousta sille, joka heikompaa sorti; sanalla sanoen: hän ihaili hyvettä, kaikkea jaloa ja hyvää, joka voi hänen kansaansa nostaa alennuksen tilasta ja kohottaa sivistykseen muiden sivistyskansojen rinnalle, sivistykseen, johon hän itse oli kansan »syvistä riveistä» noussut.
Ett'eivät Juteinin työ ja ponnistukset runollisella alalla kuitenkaan aina onnistuneet, ett'eivät toiset hänen runoistansa meistä tunnu huvittavilta eikä siis nautittaviltakaan, siihen saanemme hakea syitä monesta seikasta, mutta erittäinkin siitä, ett'ei suomenkieltä silloin vielä oltu kirjallisesti käytetty runoudessa muuta kuin hengellisessä; toiseksi hän nähtävästi ei hyväksynyt Porthan'in »De Poësi Fennicassa» antamia ohjeita, jotka tämä oli määritellyt tutkimustensa tuloksina Suomen vanhaa runomittaa varten, vaan hänellä oli aivan omat sääntönsä tällä runoillessaan, kuten näemme hänen runo-opistaan »Anmärkningar uti Finska Skaldekonsten».[208] Ja kolmanneksi ei hänessä useissa tapauksissa ollut riittävää mielikuvitustakaan sekä korkealle ihannemaailmoihin pyrkivää henkeä, jotka ovat välttämättömän tarpeellisia lyyrilliselle runoilijalle ja varsinkin sellaiselle kuin Juteini, joka usein yritti muillakin lyriikan aloilla kuin tunnelyriikan. Hänen kertovaa laatua olevissa runoissaan taas ei neljänneksi tapausten lukuisuus ja esityksen vilkkaus ole riittävä, jos ankarasti näitäkin arvostelemme. Sitä paitsi on meidän viidenneksi huomauttaminen, että hänen tavaton taitonsa loppusoinnun sepittäjänä ja nähtävästi siitä johtunut halu täydellisen loppusoinnun käyttämiseen taiderunoudessa useinkin ovat liiaksi vetäneet hänen huolellista huomiotansa puoleensa tietysti esityksen sisällyksen tappioksi.[209] Ja vihdoin hän kuudenneksi ei myöskään suuresti ole pitänyt lukua runoaiheittensa huolellisesta valinnasta, joten tietysti on käynyt vaikeaksi, uskallammepa sanoa miltei mahdottomaksikin niistä luoda mitään ihanteellisia kuvia, oikeita taideluomia.
Vaikka me siis Juteinin arvostelijoille myönnämmekin, ett'ei useissa hänen runoistaan ole oikeata tenhoa, lumoavaa kuvausvoimaa, niin on sitä toisissa, jos niitä arvostellaan myötätuntoisuudella ja ymmärtämyksellä, ja asettumalla Juteinin aikalaisten kannalle. Mainitunlaista tenhoa tahtoisimme väittää toisissa hänen runoistaan olevan, etenkin niiden aikaisimmassa muodossa, runovihkojen ensimäisissä painoksissa, joissa ne nähtävästi esiintyvät sellaisina, kuin ne ovat lähteneet suoraan runoilijan runosuonesta. Niitä vieläkin varsin mielellään lukee, vaikk'ei niistä ole olemassa oikein onnistunutta valikoimaa nykyaikaisessa, nautittavassa asussa. Sellaisista olemme edellisessä painattaneet useita näytteitä ja toisiin vain viitanneet. Viimeisten väitteittemme tueksi—samoin kuin senkin, että Juteini oli närkästynyt kielellisestä sorrosta sekä siitä johtuneesta ymmärtämättömyydestä antaa arvoa omalle kielelleen—otamme tähän vielä muutamia otteita m.m. hänen kertovasta runostaan Lähtö-Laulu, jonka olemme jo ennen maininneet v. 1819 ilmestyneeksi:
»Kansa kylmä-kiskoisena ylen katsoo koto-kielen, puheen parren puhtahamman, johon jääpi suljettuna joukon viisaus, valistus, niin kuin sato siemenehen, laiho juurtuva jyvähän.
Missä taikka millä lailla ombi Suomi siemenensä, kielen siemenen kotoisen kasvon kautta kartuttanut silitellen sanat suuret kaunistellut kandeleelle kunniaksi luonnon luojan, kirkkauden kiitokseksi, mainitamme mainioita kaiken kansamme seassa.
Kalliolle kallis kieli, siemen kielen suloisimman kylvetty on kuivamahan, katoamaan kansan luona, muuttumahan muistossamme muiden kielden mukaiseksi, että Suomen suuret sanat ovat oudot omaisille, vierahat ja virheelliset, joit' ei tunne tuttavatkan murteen tähden moninaisen, tähden turmellun näkönsä.
Katsos, moni huono Herra häpeääpi hävytöinä taitoansa tavallista, että osaa oikeasti, niin kuin moni meikäläinen, kiellä kaunista puhua. Moni tyhmä talon-poika, suuta väärin väännistellen, tahtoo olla taitavambi muita miehiä kylässä, kiskoo kielensä kapulan poikki puolin poskillensa, että saisi puheen parren käändymähän karkeaksi, sanat selvät saastumahan vendo-vierasten vioilla.