Viisas, vanha Väinämöinen, Laulu-Jumala jalombi! näin on laatu Suomen lasten, tapa, tundo turmelduna. Kerran tosin katoaapi sekä kieli että kansa, jos et auta armos kautta, tule turvaksi pikemmin, herätä Herraingin luona rakkautta rehellistä kohden kieldä kallihinda, kohden kansaamme kotoista.[210] Voimas kautta, Väinämöinen! tulisesta taivahasta luja vaikutus lähetä, niin kuin nuoli Ilmarisen,[211] herättämään huolettomat muukalaiset tällä maalla, oman kansan kasvattamat, unhotuksensa unesta, pelastamaan paatuneetkin oman onnen orjuudesta, että aina ja enemmin kukin etsis' yhteyttä, hyödytystä ja hyvyyttä, eikä hylkäis' hyvää kieldä, miesten kieldä miehuullista— miehuullista, merkillistä, kansan väli-kappaletta valistukseen vaeldaissa. Miss' on kieli keveämbi, sopivambi, suloisembi, kuin on kieli Suomen kansan? ehkei konnat, kaihi-silmät, tunne päivää paistehesta, eikä sanain sileyttä niiden nuotista havaitse; kalvehessa kulkevalla silmä-terät ovat oudot, kirkkautta katsellessa näkö pimenee peräti.
Totisesti toinen aika, toinen meno, toinen mieli oli muinen Suomen maassa ennen esi-isillämme, koskas, vanha Väinämöinen! Valda-kunnassas vaelsit villa-vaippa hartioillas, kallis kandele kädessäs, jotas aina joka kerta, kumautit kuuluisasti koska oli kansan luona joko ilo taikka itku; sinä lauloit laupiaasti, lepytellen lohduttelit, ilon enensit elossa. Aina laulaissas lujasti leukas liikkui lembeästi, pääs ja partas järisivät, paadet paukkuivat kovemmat kallioilla kaljamilla, randa-kivet rakoilivat, kajahteli ilman kansi, pohjan porttikin tärisi. Hyödytyksen hyvän tähden soitit sinä kandeletta, ilahutit ihmisyyttä, itkit itsekin ilosta, että kyllä kyyneleitä, linnun munan muotoisia, kaseammat karpaloita, vieris silmistäs sinungin, vuoti maahan mandereelle läpi viiden villa-vaipan, kautta sarka-kauhtanasi, niin kuin kallis aamu-kaste runon kuivalle kedolle. Silloin kansan kovemmangin, kuullellessa kandelettas, suli sydän suosioksi, mieli muutettiin medeksi; itse vedengin Emändä riensi randaan riemuisesti, rinnoin ruohoille rojahti, linnut siivin sipsuttivat yli pääs ja ymbärilläs, kurkotellen, kotkotellen nokka kotkangin norisi, pirahteli pienen linnun; meren peikot, metsän pedot, murha-töihin mieldyväiset, taukosivat tappamasta, raatelemasta rumasti. Kondiot ja karva-hassut— karva-hassut hallavammat, kaikki pedot pahimmatkin, kallistellen korviansa, kuroittivat kurjan kaulan, kita auki kiskottuna, josta valui veri vielä, kuuldelemaan kuminata, sitä soittoa suloista, jok' on tuotu taivahasta lisäilemään lohdutusta, kutsuttu korkeudesta enendämään iloamme. Silloin soiton helinässä, tassutellen tasaisesti, kouri maata korven poika koveroilla kämmenillä, käyden taka-käpälöillä karhu aidalla kavahti. Silloin kannot ja kivetkin tepersivät tandereella, lehdet puissa liehuttivat, oikenivat oksat väärät, ruohot maassa riemastuivat, liikkui luondokin ilosta.»[212]
Miten kuulakan kirkkaat ovatkaan kaikki tässä esittämämme säkeet! Eikä tarvitsisi rajottua näihin, jos haluaisimme tällaisia säkeitä enemmänkin esittää sekä tästä että muista Juteinin kertovista runoista! Mutta riittäköön! Sen sijaan on syytä tutustua vielä muutamiin hänen uudemmalla runomitalla sepittämiinsä lauluihin, joista esim. seuraava Lähtö-Lauluun liittyvä kuuluu mietelyriikkaan ja on sangen soma ja sujuva:
»Sovindo-Laulu.
Rauhan, riemun runsas valo
olkon meillä osana,
kosk' on sodan, surman palo
kadonnut ja kaukana,—
virittäkön viisautta,
vahvistakon vapautta
nyt ja aina edespäin,
elon keinot enendäin.
Sovinnoll' on suloisuutta,
riita rinnat raatelee;
veljen', vältä kavaluutta,
vaino tunnon turmelee.
Jätä vihat, heitä vainot,
heitä riidat, rumat, kainot,
syngeyteen syvyyden,
pimeyteen pahuuden.
Ah! ett' olis' onnen tiellä
suosiohon Suomessa
aina portit auti (!) vielä
säätyemme seassa;
sillä kerran korkeudet,
luonnon pohjat, laveudet,
niin kuin ne nyt näkyvät,
silmistämme siirtyvät.
Rinda, hyvän rakastaja,
jossa pyhyys palaapi,
ombi onnen ammendaja,
hyödytystä halaapi.
Sovindo on hyvä hetki,
rehellisyys paras retki,
joka iloon johdattaa,
vanhanakin virvoittaa.
Valistuksen viritessä
paetkon jo pahennus,
hyvän suondo, syttyessä,
olkon tunnon ojennus,
että kävis' koittavainen
ylös päivä paistavainen
iloksemme iäti,
autuudeksi alati.
Suosiossa maa ja mulda
lisää onnen laihoa.
Ilmarinen! iske tulda,
välähytä valoa.
Soita, soita, Väinämöinen!
jo nyt lepy, Joukkavainen!
käyden käsi kädessä
ystävyyteen yhdessä.»