Juteini, näet, hyvin usein tekee virheen sitä suomalaisen kansanrunon sääntöä vastaan, ett'ei pidä pääkorollista lyhyttä tavua käyttää nousuna edempänä ensimäistä runojalkaa. Hän rakentaa runonsa tavallisesti niin, kuin lukija on näkevä runosta: »Suomen Kielestä elli Sana-Armeijan Kokous Perustus-suomeksi», josta aiempaan esitykseemme olemme lainanneet kokonaista 19 säettä keskeytymättömässä jaksossa sekä kursivoineet ne tavut, joista mainitun virheen löytää. Näistä 19 säkeestä on ainoastaan 6 sanotussa suhteessa virheetöntä, jota vastoin kaikilla muilla on joko yksi taikka kaksi sellaista virhettä. Ja tällaisia säkeitä on hänen Kalevala-runomittaisissa runoissaan ylen runsaasti.
Toinen virhe, jonka Juteini myöskin tekee, vaikk'ei niin usein kuin juuri mainittua, on oikeastaan sama kuin edellinen, mutta sopii mainita tässä erittäin, »De Poësi Fennicassa» kun, näet, on erikoinen neljäs sääntö, joka kieltää asettamasta säkeen loppuun kaksitavuiaia sanoja, joiden molemmat tavut ovat laajuudeltaan lyhyitä. Esimerkkeinä mainittakoon vain seuraavat säkeet:
»Kuivakon jo kurja käsi.»
»Sekä suuri Saksan sota.»
»Jonga perustus ei petä, nuljahtele nurkka-kivi.»
Mainittua »De Poësi Fennican» neljättä sääntöä vastaan Juteini tekee vielä muitakin virheitä, jotka tosin eivät ole suuria eivätkä aina nykyisen kehittyneemmän runo-opin kannalta virheitäkään. Näihin kuuluvat laajuudeltaan lyhyitten kolmitavuisten sanojen käyttäminen säkeen lopussa. Tätä kuitenkaan ei ole virheeksi katsottava, sillä sellaisia säkeitä löydämme Kalevalastakin, Erään toisen virheen suhteen sanottua Porthan'in runo-opin neljättä sääntöä vastaan joudumme myöskin epäilevälle kannalle onko sitäkään oikeastaan virheeksi katsottava, kosk'ei sitä Kalevalassa karteta ja koska sitä runoilussa lieneekin milt'ei mahdoton välttää, vaikk'ei se oikeastaan hyvään runoon sovi. Tarkotamme sen säännön syrjäyttämistä, että runo rakastaa pitempiä sanoja säkeen loppupuolella. Selvyyden vuoksi liitämme tähän »De Poësi Fennican» neljännen säännön: »Olletikin pitää runoilijan sovittaa sanansa niin, että viimeisen edellinen tavu säkeessä (s.o. viimeisen jalan nousu) on pitkä, sillä laulettaessa viipyy laulu tällä tavulla kauimmin. Kuitenkin voivat sellaiset sanat, joissa on neljä tavua eli useampi, sovelijaasti seisoa säkeen lopussa, myöskin vaikkapa viimeisen edellinen tavu olisikin lyhyt ja sen edellinen pitkä, sillä syrjäkorko (euphonicus) viimeisen edellisellä tavulla antaa sille kumminkin tarpeellisen pituuden. Ja tässä kohdin muistetaan, että runo rakastaa pitempiä sanoja säkeen loppupuolella.»[217]
Tämän yhteydessä on meidän vielä mainittava muutamia puutteellisuuksia, jotka ovat havaittavissa Juteinin runoissa. Hän, näet, ei ylimalkaan sanottavasti tahi ei ainakaan riittävässä määrin toista samaa ajatusta eri sanoilla, s.o. hän ei käytä paljon kertoa eli parallelismia, kuten jo aikaisemminkin olemme huomauttaneet. Tämä mitä tulee yksinkertaiseen kertoon. Mutta vielä vähemmin löydämme hänen runoistansa puolisäkeisiä kertopareja, joita kansanruno viljelee.
Viittasimme aiemmin jo erääseen Juteinin kuusimitan vikaan, mikä on aivan yleinen Juteinin muissakin runoissa. Samasta seikasta huomauttaa jo prof. Ahlqvist ronous-oppinsa 40 sivulla. Asia koskee liikanaisen alkusoinnun käyttämistä, johon Juteinin on houkutellut hänen tavaton kykynsä helposti löytää soinnullisia sanoja, niin hyvin alku- kuin loppusoinnullisia. Etenkin alkusoinnun käyttämisessä hän menee sopivaisuuden rajan yli, sillä usein tapaamme kolme, jopa neljäkin samalla äänteellä alkavaa sanaa säkeestä. Esimerkkeinä mainitsemme muutamia säkeitä:
»Vaivutettu vieras valda.»
»Jännittävät—joutsen jäykän.»