— He, he, näytti niin hiivatin hassulta, kun Reko [Turun kirkkoherra Gregorius Teitti] talutti Kuitian nuorta herraa mestauspölkylle. Reko itki ja hoiperteli ja Juhana herra lohdutteli häntä, niin että minä luulin, että jokohan tässä pitää Rekonkin päätä tasata, he, he.
Miehet tähystivät taas kolmisin myllylautaan, tekivät ääneti siirtojaan eivätkä olleet kuulevinaan mitä mies ovensuussa lörpötteli. Mutta aivankuin kiusalla jaamaili tämä:
— Kyllä oli torilla väkeä tänä päivänä, oli peijakas vie. Oli niitä katoillekin asti ja Hakolan ja Prinkkalan akkunat naamoja täynnä. Mutta kelmeni siinä monen aatelishempukan nenänpää, kun minä marski vainajan pojalta pään litkautin, he, he…
Hän kulautti viinaa, muikisti suutaan ja jatkoi:
— Mutta silloinkos hyökkää rivistä se marskivainajan äpärä ja tahtoo muka päästä heti veljensä jälestä taivaaseen, he, he. Minä tyrkkään hänet pois lavalta ja sanon, että maltahan nyt, kakara, kyllä se vuorosi sinullekin tulee, jahka tässä ensin Peipotin herraa tasailen. Ja kun se sitten viidentenä pääsee leikkiin ja nousee lavalle, niin alapas ensinnä huutaa ja purkaa sisuasi herttuan päälle, he, he. Mutta silloinpa alkoivat nihdit ympärillä huutaa ja aseitaan rämistää, niin ettei sitä saarnaa monikaan kuullut, ja minä töykkäsin häntä kylkeen, että joudupas siitä, velimies siellä taivaanportilla odottaa.
— Pthyi, paholaista! — sylkäisi taas Piikki, teki väärän siirron ja joutui tappiolle.
— He, he, hee! — nauroi kaupungin pyöveli, tyhjensi viinatuopin ja lähti hoipertelemaan ulos.
— Lähtipäs pakana viimeinkin, — sanoi Hollo ja työnsi myllylaudan syrjään. — On se silläkin miehellä ammatti.
— Eiköhän sillä ruton haaskalla vain ollut kädetkin vielä verissä? — huomautti Piikki, samalla kuin Sipi nosti tinatuopin ovipöydältä nurkkakaapin alimmalle hyllylle.
— Sillä iletyksellä täytyy olla oma vakituinen tuoppinsa, — huomautti hän ikäänkuin anteeksi pyytäen sitä, että hän kunniallisessa krouvissaan suvaitsi mokomata vierasta.