— Tuollapa taitaa tulla itse Jaakko herra, — sanoi nyt Hollo, joka oli katsellut ikkunasta alas polulle.
— Sekterikö? Niinpä tosiaan onkin, — myönsi Piikki silmättyään hänkin ulos.
— Häntä ei ole täällä näkynytkään ainakaan viikkoon, — sanoi Sipi pesää kohentaessaan. — Hän on minulle koko lailla velassa, mutta ryypyn hän tänäpänä sietää saada vaikka ilmaiseksi, sillä yhtä ja toista sillä koiranleualla on kerrottavana tämän viikon tapauksista.
Hetkisen mentyä astui sisään vilkasliikkeinen, ukkoiässä oleva mies, jonka kookas nenä ulkoni harmaan parran keskeltä punervana ja rypyläisenä. Verestävissä silmissä oli terävä ja samalla veitikkamainen ilme. Puvussa ja koko miehen olemuksessa oli hiukan aatelismiestä, oppinutta, porvaria ja renttua.
— Herttuan rauha, ystävät ja naapurit! — tervehti hän huoneeseen tultuaan, aivasti sitten kirkkaasti pari kertaa ja meni pesän eteen käsiään hieromaan.
Hän oli kaupunginkirjuri eli sekteri, kuten Pitkä Sipi häntä nimitti, paljon nähnyt ja monia kokenut Jaakko Teitti. Nuoruudessaan oli hän piispa Skytten kustannuksella opiskellut lainoppia Rostockissa ja Wittenbergissä, ollut sen jälkeen Kustaa kuninkaan palveluksessa ja ympäri Suomea matkustellen penkonut aatelisten vanhoja vääryyksiä ja kiskomisia, mitkä hän oli saattanut kuninkaan tietoon paksussa asiakirjapinkassa. Sen jälkeen oli hän Yrjö Pietarinpojan hyvänä ystävänä ja puoluelaisena istunut Erik kuninkaan kuuluisassa lautakunnassa, mutta kääntänyt Erikin kukistuessa nopeasti turkkinsa nurinpäin ja esiintynyt entisen ystävänsä kiivaimpina syyttäjinä. Siten oli hän vähitellen päässyt Juhanan suosioon ja ollut muun muassa kuninkaan asiamiehenä saattamassa Kaarina Maununtytärtä Liuksialaan. Moninaisia vaiheita ja onnenkeikauksia koettuaan oli hän nyt vanhoilla päivillään elellyt Turussa kaupunginkirjurin toimessa, ollen laajoine lainopillisine tietoineen ja terävine kielineen pormestarin ja raatimiesten alituisena loukkauskivenä.
Sipin vaimo tuli keittiöstä ja toi tiskille laajan puulautasen, jossa oli muutamia vasta uunista otettuja rasvamakkaroita.
— Mikä suloinen tuoksu! — huudahti Teitti sieramiaan levittäen ja pöytää läheten. — Mutta kulaus viinaa alle ja nautinto on kaksinkertainen!
Sipi kaatoi nauraen viinaa, jokainen otti siemauksen ja kävi ahnaasti makkaroihin käsiksi.
— Enpä mokomata muista saaneeni sittenkuin poikasena kotona Pernajassa, — sanoi Teitti, jolla yks-kaks oli hyppysissään vain tyhjä makkaratikku. — Kyllä sinun muijasi, Sipi, osaa makkaroita paistaa, osaa totisesti.