HERRA EKMAN (kelloonsa katsoen). Kas kuinka aika rientää. Minun täytyy oikopäätä lähteä kotiin, siellä kun on tänään oppilas yksinään apteekissa. (Nousten) Näkemiin, täti! Näkemiin, Anna!
(Menee vasemmalle).
ROUVA HALLMAN (Annalle, hellästi toruen). Nyt sinä esiinnyit hyvin epäedullisesti Kaarlon silmissä. Etkö huomannut, että hän oli hiukan loukkaantunut?
ANNA (ärtyisesti). Entäpä sitten! Eikö ole hyvä, että hän ajoissa näkee minut oikeassa valaistuksessa — sellaisena kuin minä olen.
ROUVA HALLMAN. Oikeassa valaistuksessa? Mutta tuollainenhan sinä et ole koskaan ennen ollut.
ANNA (purskahtaa itkuun, kietoo kätensä rouva Hallmanin ympärille ja nojaa päätään hänen olkaansa). Mamma kulta, kun voisin tyhjentää teille koko sydämeni!
ROUVA HALLMAN (Annaa hyväillen). Rakas lapsi, tee se! Äidin sydän kykenee niin paljon ymmärtämään.
ANNA. Mutta minä en voi. En ole vielä itsekään selvillä itsestäni.
Tunnen vain, että jotakin uutta minussa on syntymässä.
ROUVA HALLMAN. Ettei se vain johtaisi välien rikkoutumiseen Kaarlon kanssa?
ANNA. En tiedä vielä, mihin se johtaa.