ROUVA HALLMAN. Hän jäi selvästikin hautomaan jotakin mielessään. —
Sinä ärsytit häntä siis jo järvellä?
ANNA. Niin, minua rupesi yhtäkkiä niin omituisesti ärsyttämään se, että Kaarlo joka tilanteessa, yksinpä siinä soutaessaankin, tahtoo olla niin, kuinka sanoisin — mallikelpoinen.
ROUVA HALLMAN. Mallikelpoinen!
ANNA. Niin juuri. Aivan tarpeettoman mallikelpoinen. Ja valmis. Istua veneessä soutamassa ja varoa visusti, että housujen saumaus (osoittaa käsillään) on kohdallaan kuin viivottimella vedettynä, mansetit ja kravatit ihan prikulleen oikealla sijallaan — tuossa kaikessa on jotakin — jotakin, jota minä en voi sietää.
ROUVA HALLMAN. Mutta mitä pahaa siinä on? Sehän todistaa vain huolellista mielenlaatua.
ANNA (omaa ajatusjuoksuaan seuraten). Ja sitten hän pelkäsi niin hirveästi, kun minä keikutin venettä. Sitä minä en olisi mitenkään suonut näkeväni. Taikka ehkä sittenkin oli parempi, että näin sen — ajoissa.
ROUVA HALLMAN (pelästyen). Ajoissa? Ethän tarkoittane —
ANNA. Mitä?
ROUVA HALLMAN (hellästi varoittaen). Anna, kuule, sinun ei pidä kuunnella noita mielijohteitasi! Avioliitostasi Kaarlon kanssa riippuu niin paljon.
ANNA. Kuinka niin, mamma?