HERRA EKMAN. Etkö ajattele sitä häpeää, häväistystä, mikä siitä aikanansa seuraa?
ANNA. Häpeää — kenelle?
HERRA EKMAN. Hm, tietysti sinulle itsellesi.
ANNA. Niin, niin, tietysti minut tullaan työntämään seuraelämän ulkopuolelle, osoittamaan sormella ja niin edespäin. Sehän on aina ollut naisen kohtalo tällaisissa tapauksissa, samalla kuin toinen osapuoli käyskentelee loukkaamattomana kunnianmiehenä. Niin, niin, kyllä minä olen jo senkin huomioon ottanut. Mutta kahdesta pahasta on minusta tämä keveämpi kantaa.
HERRA EKMAN. Kahdesta pahasta? Ja se toinen paha?
ANNA. Ikuinen liitto, jonka laatu, luonne, sisältö — kuinka sanoisin — on näinä päivinä minulle täydelleen selvinnyt.
HERRA EKMAN (katkerasti). Siis toisin sanoen, että sinä minuun liittymällä tekisit onnettoman teon — saisit minusta kelvottoman aviomiehen?
ANNA. En suinkaan tahdo sanoa, että sinä olisit kelvottomampi aviomies kuin lukemattomat muutkaan. Päinvastoin sinä eräissä suhteissa voit olla mitä paras aviomies. Mutta me — me kaksi emme sovi yhteen. Meidän välillämme ei tulisi vallitsemaan sopusointua. Se on pohjimmainen syy. Ja sitten lisäksi joukko toisia, ulkonaisia syitä, jotka nekin tulisivat aina ikävällä tavalla meidän avio-onneamme häiritsemään.
HERRA EKMAN. Ihme, että sinä nyt vasta huomaat sen, ettemme me toisillemme sovi.
ANNA. Niin — kuudestakolmatta ikävuodestani huolimatta, tai ehkä juuri sen johdosta, olen siinä määrin antautunut rakkauden lumoihin, että olen eräät asiat nähnyt väärässä valossa. Nyt huomaan todeksi, mitä kerran muistelen jostakin kirjasta lukeneeni, että rakastuneet näkevät rakastamissaan henkilöissä ominaisuuksia, joita näillä itse asiassa ei lainkaan ole, ja toisaalta ovat näkemättä eräitä toisia, vähemmän miellyttäviä ominaisuuksia, joita näillä on.