HERRA EKMAN (ivallisesti). Onni, että sinun silmäsi sentään ajoissa aukenivat.
ANNA. Intohimoisuudestani huolimatta minulla on sentään viileämmät puolenikin, ja eräänä sellaisena hetkenä minä näin äkkiä asiat oikeassa valossaan. Paitsi sitä, että luonteemme eivät soinnu yhteen, on meitä yhteen saattamassa ollut mukana myöskin sivutekijöitä — mutta niistä lie paras vaijeta.
HERRA EKMAN. Minä luulen arvaavani, mitä sinä noilla sivutekijöillä tarkoitat.
ANNA. Sitä suurempi syy olla niistä puhumatta.
HERRA EKMAN. Sinä syytät minua itsekkyydestä ja ties mistä. Pidätkö siis itseäsi niin erehtymättömänä, tuomitessasi toisten motiiveja?
ANNA. En, Kaarlo, enkä minä yksin sinua siitä syytä, vaan myöskin itseäni. Olen paljon ajatellut näinä päivinä ja öinä ja eritellyt tunteitani. Ja niinpä pelkään että minun pohjimmaisena motiivinani, mennessäni kihloihin kanssasi, on tietämättäni ollut — halu päästä täältä postikonttorista pois.
HERRA EKMAN (päätään pudistaen). Mutta tuohan on yksinkertaisesti sairaalloisuutta. Todellakin, eiköhän se johdu sinun fyysillisestä tilastasi?
ANNA. Ajatukseni eivät koskaan ole toimineet kirkkaammin kuin tällä haavaa.
HERRA EKMAN. Hm! Ja sinä tahdot siis purkaa kihlauksemme? Seurauksista huolimatta. Niin, seuraukset — oletko ajatellut niiden vaikutusta isääsi, jota aina olet niin ihailtavalla hellyydellä kaikilta mielenjärkytyksiltä koettanut suojata?
ANNA (säikähtyneenä). Isäni! Hyvä Jumala, sitä seikkaa en todellakaan ottanut lukuun. Niin, minä olen koettanut suojata häntä ja siinä tarkoituksessa olen alistunut valehtelemaankin — ja nytkö sitten itse omalla kevytmielisyydelläni aiheuttaisin hänelle kuolemaa tuottavan järkytyksen! Missä umpikujassa olenkaan! (Hetkisen ääneti herra Ekmaniin tuijottaen). Kaarlo, että sinä tulitkin ajatelleeksi tätä puolta asiassa! Sinä huolehdit siis niin paljon isästäni?