HERRA EKMAN (olkapäitään kohauttaen). Luonnollisesti minä en puolestani tahdo olla syypää vanhan miehen kuolemaan.
(Äänettömyys).
ANNA. Minä epäilin jo silmänräpäyksen ajan omia epäilyksiäni — sitä nimittäin, mitä olen tässä koettanut sinulle tulkita. Mutta tuo eleesi ja nuo sanasi paljastivat minulle lopullisesti kaiken. Totuutta on aina paras katsoa suoraan silmiin, ja siksipä minun op syytä kiittää sinua sanoistasi — ja eleestäsi.
HERRA EKMAN. Hyvä, hyvä!
(Koputusta oikeanpuoleiselle ovelle).
ANNA (nousten). Kuka — kuka siellä? — (Yrittää ovelle, joka samalla aukenee ja kynnykselle ilmestyy herra Hallman) Pappa! Kuinka ihmeessä te siihen ilmestyitte?
HERRA HALLMAN (naurahtaen). Onko se sinusta niin ihmeellistä?
ANNA. Te joka ette kohta kahteen vuoteen ole kotiportin ulkopuolella käynyt!
HERRA HALLMAN. Ihana kesäpäivä houkutteli kerran minutkin hiukan pitemmälle kävelylle. (Tulee sisälle). Kas, Kaarlokin! Hyvää päivää! (Tervehtivät). Taisinkin tulla sopimattomaan aikaan ja lienee minun viisainta perääntyä hyvässä järjestyksessä.
HERRA EKMAN. Ei suinkaan! Minä pistäysin postia hakiessani tänne hiukan juttelemaan ja olin juuri pois lähdössä. (Ottaa pöydältä hattunsa, keppinsä ja postinsa; Annalle). Ensi kerran tavatessamme juttelemme siitä lähemmin. Näkemiin, setä! Näkemiin, Anna!