ANNA (arasti). Mitä Reino kirjoittaa?
HERRA HALLMAN. Loppututkinto lykkääntynyt! Eikä mainitse, saako hän syksylläkään sen suoritetuksi.
ANNA. Onko hän yhä Helsingissä?
HERRA HALLMAN. Kirjeen on hän kirjoittanut Helsingissä, mutta nyt lienee hän jo maalla — siellä viimekesäisellä tehtaalla, jonne hän aikoo hetimiten lähteä harjoitteluaan jatkamaan. No, hyvähän se on sekin, mutta pettymys, suuri pettymys tämä minulle siltikin oli.
ANNA. Pappa rakas, jaksattehan kestää tämän pettymyksen?
HERRA HALLMAN. Enkö kestäisi — minä jonka on elämässäni täytynyt paljon pahempaakin kestää.
ANNA. Niin, niin. Voi kuinka iloiseksi saitte minut sanoillanne!
HERRA HALLMAN. Eikähän tässä niin järin pitkä odotusaika ole enää kysymyksessä. Korkeintaan vajaa vuosi. Mutta vauhtia meidän täytyy Reinolle antaa. Mamma on oikeassa: Reinossa taitaa olla vähän liiaksi iloista laulajapoikaa ja se on saanut hänet kuluttamaan aikaansa joutavanpäiväiseen. Mitäpäs jos syyslukukauden alkaessa pistäytyisin itse Helsinkiin auttamaan poikaa loppuspurtissa?
ANNA. Tekö, pappa? Eihän nyt missään nimessä!
HERRA HALLMAN. He, he, pidätkö sinä minua sellaisena raakkina, etten minä enää kykene yhtä Helsingin matkaa tekemään?