ANNA. Ei suinkaan, pappa, mutta — sittenkin, sittenkin olisi teidän sellaisen matkan vaivoilta itseänne säästettävä. On parempi, että esimerkiksi minä menen sinne teidän sijastanne.
HERRA HALLMAN. Näinköhän sinä vain kykenisit Reinossa tarpeellista respektiä herättämään? No, kuinka vain, kuinka vain, kunhan veljesi saadaan täyteen vauhtiin. Viimeistään ensi kevääseen mennessä on hänen saatava insinööritutkintonsa (Huoaten). Olin niin vakuutettu, että hän jo tänä kevännä ilmestyy kotiin, taskussaan valmiit paperit. Olisi ollut niin ihanaa saada tehdas jo ensi syksyyn mennessä käyntiin. Mutta kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, se pyörii sittenkin. On sentään hyvä, että Reino näkyy täysin tajuavan keksintöni merkityksen ja laajakantoisuuden. Mutta näytähän minulle tänään tulleita Helsingin lehtiä, eikö niissä näy jo uutisia patentin myöntämisestä.
ANNA (ojentaen isälleen sanomalehden). Reinonko tuo patentti piti hankkia?
HERRA HALLMAN. Kuinkas muuten. Häntähän asia oikeastaan lähinnä koskeekin. (Levittää sanomalehden eteensä ja antaa katseensa liukua pitkin palstoja) Ei näy uutisia. Merkillisesti se viipyy. Minun mielestäni asian pitäisi olla jo ratkaistu. (Taittaa sanomalehden kokoon ja laskee sen pöydälle, jolloin huomaa Annan sormuksen, ottaen sen käteensä). Sinunko sormuksesi tässä?
ANNA. Ah, niin —
(Ottaa sormuksen isältään ja pistää taskuunsa).
HERRA HALLMAN. Kuinka? Taskussako sinä kihlasormusta kannat?
ANNA (hämillään). Oh, kuinka minä tänään olenkin hajamielinen!
(Pistää sormuksen sormeensa.).
HERRA HALLMAN. Hm! (Hetkisen vaiti Annaa tarkasteltuaan). Kuule, Anna, eiköhän siinä ole takana jotain muutakin — tuossa sormusjutussa nimittäin? Huomasin heti sisään tullessani, että teidän välillänne on jotakin tapahtunut.