ANNA. Pappa rakas, kuinka te sellaista? Mitä meidän välillämme olisi voinut tapahtua?
HERRA HALLMAN. Hm, no! Minä en tahdo lainkaan sekaantua teidän asioihinne. Olethan sinä, Anna, täysin kypsynyt nainen ja voit itse arvioida askeltesi kantavuuden. Jos sinä esimerkiksi olet tullut toisiin ajatuksiin aikomaasi avioliittoon nähden, niin — no, kuten sanottu, minä en tahdo niihin asioihin lainkaan sekaantua. Minä toisin sanoen pysyn täysin puolueettomana.
ANNA (hetkisen itsensä kanssa taisteltuaan). Kuinka minä, pappa, olenkaan teille kiitollinen sanoistanne. Mutta tuohon meidän suhteeseemme nähden te täydellisesti erehdytte, sillä minusta tulee kuin tuleekin Kaarlon vaimo.
HERRA HALLMAN. No, kuinka hyvänsä. Sinä teet tietysti niinkuin itse parhaaksi katsot. Mutta mihin sinä elämässäsi milloinkin ryhtynet, suureen tai pieneen, niin pidä aina ohjeenasi tuota minun vanhaa valiolausettani: pysy aina uskollisena omalle itsellesi!
ANNA (puolittain itsekseen). Uskollisena itselleen. Niinkuin Sohvi kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kunpa ihminen aina voisikin pysyä uskollisena itselleen!
HERRA HALLMAN. Täytyy voida.
ANNA. Mutta eikö elämässä usein esiinny tilanteita, joissa ei voi — tai joissa ainakin on äärettömän vaikea pysyä uskollisena itselleen?
HERRA HALLMAN. Hm, kyllä niin. Minä tiedän sen kokemuksesta. Eräässä tuollaisessa tilanteessa en itse jaksanut — tai paremmin sanoen muistanut pysyä itselleni uskollisena, ja seuraukset siitä kävivät varsin tuhoisiksi. Niin, niin, aina täytyisi jaksaa pysyä uskollisena omalle itselleen. Sen turvin kykenee ihminen paljon kestämään.
ANNA (miettivästi eteensä tuijottaen). Niin, niin — Ah, jospa minäkin kykenisin siihen.
HERRA HALLMAN (hellästi). Kyllä sinä kykenet, tyttäreni, kun vain tahdot. Sinulla on luonnetta. — Hm, äsken tuota Reinon kirjettä lukiessani vilahti mieleeni, että — että jospa sinä, Anna, olisit syntynyt Reinon tilalle, toisin sanoen pojaksi, niin minä tuntisin suunnitelmani olevan paljon lujemmalla pohjalla.