ANNA (äkkiä vilkastuen). Mutta pappa! Minunhan piti tulla siihen mukaan. Ettekö muista, kuinka me liittousimme maailmaa valloittamaan? Vai eikö siinä minulle tilaa olekaan?
HERRA HALLMAN (nousten ja Annaa lähestyen). On, on! Sekä Reinolle että sinulle ja minulle — sinulle ennen kaikkia. Ajattelepas, että se kilpailukykynsä vuoksi tulee entisestään suuresti laajentumaan. Työväkeä täytyy yhtä mittaa lisätä —
ANNA. Ja työväelle me rakennamme ajanmukaisia asuntoja —
HERRA HALLMAN. Ihan niin — olin juuri samaa sanomaisillani!
ANNA. Nuo pienet somat asunnot sievien puutarhojen keskellä. —
HERRA HALLMAN. Niin — se ruma joutomaa siellä tehdasrakennusten takalistolla — sen muutamme pieneksi kukoistavaksi puutarhakaupungiksi.
ANNA. Kuinka suuremmoista! Ja sitten perustamme koulun sinne puutarhakaupunkiin. Kuinka monenlaisia ja hedelmällisiä työaloja minulle aukeneekaan! (Kelloon katsahtaen) Mutta nyt lähdemme, pappa, päivälliselle ja koetamme saada mammankin iloiseksi.
(Sulkee postiluukun).
HERRA HALLMAN. Mamma ei usko minun keksintööni ja suunnitelmiini. (Silmää iskien) Hän luulee minua lapsettavan. Kyllä minä olen sen huomannut. Mutta sitä iloisemman yllätyksen valtaan on hän aikanansa joutuva.
ANNA. Kuinka rohkeaksi minä taas tunnen itseni! Minä — minä luulen, että me vielä voitamme, pappa. Toisin sanoen: pääsemme rannalle.