ANNA (ajatuksissaan). Ja hän parkaisi!
SOHVI. Niin — mutta eiväthän ne tuollaiset unet mitään merkitse, ja jos merkitsevät, niin hyvää vain. (Kuuluu kellojen soitto) Nyt ne tulevat kirkosta. Ja minulla on kahvikin vielä puolitiessä.
(Vetäytyy vasemmalle).
ANNA. Kuinka painostavaa nyt onkaan! (Nousee, heittää sanomalehden pöydälle ja menee ikkunan ääreen). Siellä tulee mamma. — Mamma poloinen! — Aivankuin kantaisi jotakin näkymätöntä taakkaa.
ROUVA HALLMANIN ÄÄNI ULKOA. Sinä olet jo kotona, Anna? Terveisiä kirkosta.
ANNA. Kiitos, mamma!
(Etehisestä kuuluu liikettä ja hetken kuluttua astuu rouva Hallman, tummiin puettuna, sisään, laskee virsikirjan pöydälle ja istuu väsymyksestä huoaten).
ROUVA HALLMAN. Ihmeen painostava ilma tänään. Kirkossakin miltei joka toinen torkkui. Tulee varmaan ukonilma.
ANNA. Ukonilma — niin. Minä olen sen lähenemisen jo kauan vaistoissani tuntenut.
ROUVA HALLMAN. Kauan? Sinä tarkoitat siis sitä?