ROUVA HALLMAN. Mutta ei — se ei voi sittekään olla mahdollista! Niin huonoa meidän ei pidä toki Reinosta uskoa. Ei, joku nimisekaannus siinä täytyy olla.
ANNA. Sydämestäni soisin, että niin olisi.
ROUVA HALLMAN. Kuule, jospa sinäkin kirjoittaisit tämän illan postiin tuosta asiasta jonkun sanan Reinolle.
ANNA. Sen minä teen ja siitä tuleekin tuima kirje. Peittelemättä sanon minä hänelle totuuden ja minkä kamalan tilanteen hän kevytmielisyydellään on saanut täällä kotona syntymään.
ROUVA HALLMAN. Elä häntä poloista huoli sentään kovin rusikoida.
ANNA. Eikö häntä tähän saakka ole tarpeeksi hemmoteltu!
ROUVA HALLMAN. Niin, niin, mutta Reinon luonne, näetkös, ei kestä ankaruutta.
ANNA. Siksi että hänet on lapsesta pitäen sellaiseksi totutettu.
ROUVA HALLMAN (kyyneliin puhjeten). Hyvä Jumala, rupeammeko mekin tässä toisiamme soimaamaan!
ANNA (heltyen). Rakas mamma, suokaa anteeksi tylyt sanani. Enkähän minä sitä paitsi teitä erikoisesti tarkoittanut. Yhtä syyllisiähän me kaikki olemme Reinon hemmotteluun.