Mutta kun Maija-muori hoputteli vanhempia lapsia hakemaan metsästä koivun ja pihlajan lehviä, joilla koristettaisiin tuvan seinät juhannukseksi, tempasi Heinon juhannustuuli uudelleen valtoihinsa ja hän unohti lakkihuolensa.
Ennen lehvien seinille ripustamista rupesi muori pesemään tuvan lattiaa ja siksi aikaa hääti hän lapset pihalle. Siellä telmiessään osuivat he navetan luona olevalle kaivolle ja silloin pälkähti Heinon päähän ruveta kaivon syvyyttä mittaamaan. Hän nousi kannelle, työnsi luukun syrjään ja painoi alas vesikiulun, joka oli kiinnitetty pitkän varren päähän. Kun kiulu kohtisuoraa alas painuessaan äkkiä täyttyi vedellä, tempautui se alaspäin aivankuin joku siellä veden alla olisi sitä nykäissyt. Heino uudisti useita kertoja saman tempun ja se oli hänestä kovin hauskaa ja jännittävää.
Anttikin tahtoi koettaa samaa, mutta hän oli varomattomampi ja päästi varren kädestään. Se painui kannen alle ja kallistui sitte nojalleen kaivonpuitetta vasten. Samalla tuli muori vettä hakemaan, ajoi lapset pois ja huomatessaan kuinka kiulun oli käynyt, pauhasi ja paapatti hän kovin, sillä nyt täytyi hänen lähteä talon kaivosta vettä hakemaan.
Kun tupa oli juhannusasussa: lattia pestynä, lehvät seinillä ja ikkunain pielissä, ja kun aurinko paistoi jo hyvin vinosti, niin että soikulaiseksi venynyt peräikkunan kuva ulottui halki lattian aina kynnykseen saakka, silloin alkoi muori hätistellä yölevolle huostaansa uskottua levotonta lapsilaumaa. Ovinurkassa oli laaja, seinään kiinni tehty sänky, jossa kaikki kaksitoista lasta nukkuivat yhdessä rivissä, jalat lattiaan päin.
— No, yöpuulle siinä joka sorkka … kyllä se on jo aikakin! — komenteli muori ja auttoi vaatteita nuorempien päältä.
Niin sai hän heidät vihdoin riviin asetetuksi ja levitti yhteisen peitteen heidän ylleen. Itse rupesi hän laittamaan tulelle juustokeittoa, jonka tuli kiehua koko yö ja olla aamulla valmis. Mutta tuon tuostakin vaati hänen huomiotaan puoleensa vuoteessa vallitseva vilkas elämä, kuiskutus, telmeily ja häädetyt naurunpurkaukset.
— So, siunatkaapas nyt koreasti ja nukkukaa hyvän sään aikana, taikka minä … — ja uhkaustaan julki lausumatta kävi muori oikomaan peitettä, joka siinä pienten jalkain vilskeessä liikehti ja poimuili kuin levoton vedenpinta.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin lapset rivin nuoremmasta päästä lukien alkoivat toinen toisensa jälkeen haukotella pitkään ja syvästi sekä tavotella punaposkiselle päälleen mieluisata nukkuma-asentoa hiestä lämminneellä tyynyllä. Viimeksi olivat valveella rivin viimeiset, Antti ja Heino. Nenään saakka vedetyn peitteen reunan alta seurasivat he nauravin silmin lihavan ja kankeajalkaisen kaitsijansa kömpelöitä liikkeitä ja vetäen peitettä silmilleen purskahtivat tuon tuostakin vallattomaan yhteisnauruun.
— Vai te siinä koko yöksi rupeatte kuhertelemaan! Kyllä minä teidät … — ja muori haki loukosta koivunoksan, riipi siitä lehdet pois ja pisti sen muurin rakoon antamaan suurempaa pontta hänen uhkauksilleen.
Mutta se oli pikku veljeksistä kovin jännittävää ja peitteen alta kuuluva hihitys todisti, etteivät he muorin uhkaavia varusteluja ottaneet kovinkaan vakavalta kannalta. Silloin rupesi muori jo sydäntymään.