Kun siellä ei näkynyt ketään, meni hän itsekin ulos, silmäsi nurkkain taakse ja huusi: Heinoo! Mutta mitään ei kuulunut, kaiku vain läheisestä metsästä vastasi: — ii-noo!
— No jopa nyt jotakin! — voihkasi muori ahdistunein sydämin ja juoksi navettaa kohti, yhä huudellen Heinoa nimeltä. Niin tuli hän kaivolle ja raukeaksi säpsähtäen näki luukun olevan auki. Mutta hätäisesti koetti hän uskotella itselleen, että se oli häneltä päivällä unohtunut sulkematta. Nopeasti kiipesi hän kuitenkin nelinkontin kannelle ja kurkisti sisään. Sylen syvyydellä kannesta näkyi kosteiden puupuitteiden keskellä savenvärisen veden tyyni pinta. Keskellä sitä kuvastui luukun pyöreä kuvajainen ja siinä näki muori himmeänä oman päänsä.
Mutta vedenpinta värähti hiukan ja sen alta pisti näkyviin aivankuin pieni käsi. Se katosi samassa, mutta heti sen jälkeen vilahti siinä vieressä selvästi paljas jalka ja alaosa säärtä. Pian ne kuitenkin painuivat näkymättömiin, väreet tasottuivat ja savensekainen vesineliö tuijotti taas tyynenä kaivonaukkoa ja kesäöistä taivasta kohti.
— Oih, Herra Jeesus! — voihkasi muori pakahtuneesti ja laskeusi kannelta alas.
Mutta kykenemättä mitään ajattelemaan tai toimimaan jäi hän siihen kaivon viereen seisomaan, painoi molemmin käsin sydänalaansa ja supatti tolkuttomasti: Auta, Herra Jeesus! aivankuin hän olisi tahtonut väkisin pakottaa tuon taivaallisen auttajan avukseen rientämään. Mutta kaikki ympärillä oli hiljaista ja värähtämättöminä, omiin unelmiinsa vaipuneina seisoivat läheisyydessä juhlavaippoihinsa kääriytyneet koivut.
Taloon, taloon apua hakemaan! selkeni viimein muorille. Mutta hänen oli vaikea päästä liikkeelle, sillä ilmankin raskaat ja kankeat jalkansa olivat nyt kuin lyijypainojen kahlehtimat. Muutamia hätäisiä yrityksiä tehtyään nojautui hän viimein eteenpäin ja silloin oli jalkojen pakko siirtyä estämään yläruumista maahan vaipumasta.
Siten hän joka hetki vaarassa nenälleen kaatua laapusti raskaasti hengittäen eteenpäin. Hän luuli yhtä menoa huutavansa: apuun, apuun, poika kaivossa! mutta mitään ääntä ei silti kuulunut, huulet ainoastaan liikkuivat ja nytkivät…
* * * * *
Kylässä nukkui Miina juhannusyön huonosti ja näki levottomia unia.
Aamulla pukeutuessaan sanoi hän Ulrikille:
— Mitenkähän siellä kotona lie asiat, kun minä koko yön näin niin pahoja unia ja muutoin on niin raskas ollakseni.