— Niistä sinun unistas … ja mikähän tuolla nyt on hätänä! — sanoi Ulrikki puolittain äreästi, sillä häntä vaivasivat aina vaimonsa juttelut onnettomista unista.
— Mitä niistä unista on taikaa, kyllähän se nyt on nähty! — vahvisti hän hetken kuluttua, mutta ei tuntenut sentään itsekään mieltään aivan rauhalliseksi.
— Olin olevinani purolla riepuja viruttamassa, — jatkoi Miina kuin yksinään puhellen, — ja virta vei käsistäni järkiään kaikki rievut, aivankuin vihanväellä tempasi ne mukaansa, ja kun minä hameenhelmat kooten hyökkäsin niitä tavottamaan, vei virta minutkin, niin että minä rupesin huutamaan ja heräsin siihen, kun sinä pukkasit minua kylkeen. Saman tapaista unta minä näin silloinkin kun Antti poika metsään eksyi, eikä se nytkään ollut hyvän edellä.
— Ym-mym! — mumisi Ulrikki, — jotakinhan se unekainen kuvattelee, aikapa niitä sitten ruveta mielessään seulomaan.
Mutta Ulrikin ja sukulaisten tyynnyttelyistä huolimatta kävi Miina yhä rauhattomammaksi. Hänelle ei maistunut ruoka ja levotonna liikkui hän paikasta toiseen, pysähtyen aina välissä miettimään, mitä kotona olisi mahdollisesti saattanut tapahtua.
Vaikka heidän aikomuksensa oli ollut viipyä kylässä vähintäänkin ensimäiseen arkipäivään saakka, rupesi hän jo ennen puoltapäivää kivenkovaan vaatimaan Ulrikkia paluumatkalle. Ja äreänä siihen Ulrikki vihdoin suostuikin.
He eivät olleet vielä ehtineet puolitaipaleellekaan, kun heitä vastaan alkoi tulla juhannuskirkosta palailevia metsäkulmalaisia. Muuan tuttu mies pysähtyi heidän kohdalleen ja katsoi heihin omituisen kysyvästi, niin ainakin Miinasta näytti. He pysähtyivät myöskin ja Ulrikki kysyi:
— Kirkostako sitä…?
— Sieltähän minä … — ja kun hän yhä katseli heitä, kysyi Miina hätäisesti:
— Kuuluuko sinne kirkolle päin erinomaisempaa?