— Ette taida vielä tietääkään… Siellä teillähän se on onnettomuus käynyt…

Miinan laihat ja päivettyneet kasvot alkoivat väristä ja kaikki sielunvoimat näyttivät sinä hetkenä keskittyvän silmiin, jotka rävähtämättä tuijottivat puhujaan. Avuttomasti ja tuskin kuuluvasti lausui hän vain:

— No!

— Heino poika kuuluu siellä…

Mies viivytteli vastaustaan ja katseli neuvotonna maahan. Miina liikutti heikosti käsiään kuin nukkuva, joka torjuu painajaista luotaan.

— … kuuluu kaivoon pudonneen, — lopetti mies ja mulautti hätäisesti kumpaakin silmiin.

Kipeästi parkasten lyyhistyi Miina istualleen tien vierustalle, veti huivin silmilleen ja ruumistaan edestakaisin huojutellen toisteli hän kuin synnytystuskissa oleva nainen: voi, voi, voi!

Ulrikki ei puhunut mitään, mutta hän alkoi kautta ruumiin vapista ja hänen kurkussaan jutkahteli tyhjiä nielauksia. Uutisen kertoja katseli heitä neuvotonna, mutisi jotakin kotiin kiirehtämisestä ja lähti totisena jatkamaan matkaansa.

— Mutta pitäähän tästä kotiin päästä. Jaksatko sinä kävellä? — lausui
Ulrikki pitkän tovin kuluttua.

— Voi sentäänkin, — vaikeroitsi katkonaisella äänellä Miina, joka vihdoinkin oli päässyt itkun alkuun, — enkös minä sitä samaa jo pelännyt, ja siinä se nyt oli.