Vaivaloisesti nousi hän ylös, niisti nenänsä, kokosi helmansa ylös ja lähti Ulrikin perään, joka oli jo kääntynyt menemään. Puolipäivän korkeudesta paahtoi aurinko kuumasti ja hellittämättä ja hiekka poltti jalkoja, sillä kumpikin oli riisunut kengät pois ja kantoi niitä kädessään. Santa vain sirahteli paljasten jalkojen alla, kun he peräkkäin astelivat, viimeisenä Miina, joka yhä itki ja välistä ääneensä voihkasi. Kirkkomiehiä tuli yhä vastaan, mutta kukaan ei heitä enää pysähyttänyt, sillä kaikki näkivät uutisen olevan heillä jo tietona.
Ulrikin ajatukset liikkuivat raskaasti ja helteisesti. Tuo onnettomuus iski hänen eteensä kuin ukonvaaja selkeältä taivaalta. Kaikki siinä näytti hänestä pimeältä ja järjettömältä. Pahimmasta köyhyydestä päästyään oli hänestä alkanut näyttää jo hiukan valoisammalta: kohta joutuisi vanhin poika auttamaan häntä työssä ja sitten voisi ajatella jo omankin maan hankkimista. Silloin yhtäkkiä — poika kaivoon! Ja mieltä myllertävän onnettomuuden tunteen ohella valtasi hänet siinä kävellessään toisinaan hampaita kiristävä, epämääräinen viha.
Kun hän muisteli tarkemmin vilkassilmäistä ja rasavilliä vanhinta poikaansa, muistui mieleen eilinen kotoalähtökin ja silloin vääntyivät hänen kasvonsa kuin sisällisistä pistoksista. Mutta samalla tunsi hän kaiken suunnattoman tuskansa pohjalla jotakin tyytyväisyyden kaltaista, jommoista ihminen aina tuntee, luullessaan löytäneensä järjelliseltä näyttävän selityksen johonkin tuskalliseen ongelmaan. Vakuuttavalla voimalla iski hänen mieleensä, että tuo onnettomuus tapahtui juuri sen vuoksi, että hän oli niin kovakouraisesti Heinoa kurittanut. Vihlovan selvästi oli hän vieläkin kuulevinaan Heinon itkevän huudon: isää, antakaa se lakki!
— Kun sinäkin sitä eilen niin kovasti kuritit … ja sen lakinkin kätkit! — kuului Miina siellä jälessä alakuloisesti sanovan.
— Häh! — pääsi Ulrikilta töykeästi, mutta se johtui hämmästyksestä, että Miinakin oli pysähtynyt samaa asiaa harkitsemaan. Se ikäänkuin Ulrikissa vahvisti oman syyllisyyden tuntoa. Samalla häipyi hänen mielestään viha ja sijalle laskeutui pimeä ja mykkä murhe. Hän näytti ikäänkuin kutistuvan pienemmäksi tuon painon alla ja asteli eteenpäin raskaasti ja kumarana.
Vasta iltamyöhällä he saapuivat kotiin. Muori oli lapsijoukon kanssa siirtynyt taloon ja jättänyt torpantuvan Heinon haltuun, joka makasi siellä yksinään valkean lakanan alla. Taloon pysähtyivät Ulrikki ja Miinakin. Lapset olivat jo nukkumassa tuvanlattialla, mutta muori valvoi vielä. Voihkaillen ja itkun katkomalla äänellä alkoi hän yksityiskohtaisesti tehdä selkoa onnettomuudesta, pelastustoimista ja virvotusyrityksistä.
Ulrikki ja Miina istuivat kokoon vaipuneina penkillä. Unettavasti kaikui hämyisessä ja raskasilmaisessa tuvassa muorin ääni, johon sekaantui Miinan hiljainen itku. Kun edellinen oli lopettanut kertomuksensa, kuivannut vyöliinalla silmänsä ja nenänsä, syntyi pitempi äänettömyys, jolloin alkoi huomattavan selvästi kuulua kärpästen surina ja lasten hengitys.
Lopulta nousi Miina huoaten penkiltä, kumartui lasten vuoteen ääreen ja alkoi hiljaa laskea heitä kuin vanhasta tottumuksesta. Kun hän ehti yhteentoista, vihlasi hänen sydäntään kipeästi, ikäänkuin hän olisi vaakasuorassa olevia tikapuita kävellessään yhtäkkiä astunut tyhjään kohtaan ja pudonnut alas huimaavaan kuiluun. Hän tyrskähti huutavaan itkuun ja painausi lattiaa vasten, kädet otsan alla.
Ulrikki asetti takkinsa pään alle ja laskeusi penkille pitkälleen. Kun Miinan itku kuului valittavana, vetäysi hän käppyrään ja koetti kädellä suojata vapaata korvaansa. Mutta silloin kuuli hän tuon valittavan äänen kuin etäämpää tullen ja se erottui hänen korvissaan sanoiksi: isää, antakaa se lakki!
Lakki, lakki! Miksi se pitikin sinne kaappiin kätkeä! Ja Ulrikin väsyneissä aivoissa tuntui hetkisen siltä kuin kaikki tämä tuska olisikin johtunut siitä, että se kiiltolippainen lakki oli kaapissa lukon takana ja että kaikki kirpoaisi niin pian kuin se sieltä vapautettaisiin. Hetkisen hän heittelehti kyleltä toiselle, mutta kun Miinan itku ei lakannut kuulumasta, nousi hän ylös ja lähti hiljaa ulos.