Hän asteli kotimökille, meni tupaan ja pysähtyi ovensuuhun. Hän ei varsinaisesti katsahtanut ovisänkyyn, mutta näki kuitenkin siellä valkean lakanan, jonka alta erottuivat pienen ruumiin ääriviivat. Avaran sängyn kolkassa näytti tuo äänetön lepääjä niin pieneltä, yksinäiseltä ja avuttomalta. Ulrikin sydäntä kouristi ja varpaillaan astellen, kuin varoen nukkuvaa häiritsemästä, meni hän nurkkakaapin luo, avasi oven ja otti lakin esiin. Pitäen sitä kädessään pysähtyi hän keskilattialle.
— Mitäpäs se siellä lukon takana tekee, — sanoi hän hiljaa kuin antaen itselleen jonkunlaisen selityksen, pyhkäsi hihallaan kiiltävää lippaa ja laski sitten lakin sänkyyn ruumiin viereen.
— Panenpa hänen vaikka tuohon, — kuiskasi hän ja lähti ulos yhtä varovin askelin kuin oli tullutkin.
Pihalle tultuaan pääsi häneltä ensi kerran sinä päivänä vapauttava itku. Taloon palattuaan paneusi hän uudelleen penkille maata, mutta kohotti hetkisen perästä päätään ja sanoi Miinalle, joka yhä oli samassa asennossa lattialla:
— Pane sinäkin, Miina, jo levolle. Kylläpähän sinun jalkasi lepoa tarvitsevatkin.
KOVA KOVAA VASTAAN.
Lähinnä haudanparrasta oleva sukupolvi Nivalassa muistaa vielä hämärästi sen ajan, jolloin mainitulla paikkakunnalla "pantiin kova kovaa vastaan".
Nivalaiset — hämäläs-savolais-kainulainen villi sekarotu — olivat tulleet laajalti kuuluisiksi hurjuudestaan. Heidän avara saviperäinen lakeutensa olisi voinut olla pienoispohjalainen Niilinlaakso, sillä sitä kostuttivat vuosittain Kalajoen mahtavat tulvat, mutta kaikki sai heillä olla ennallaan ja rappeutua. Sillä vaimot keittivät viinaa ja miehet joivat, tappelivat ja tekivät partioretkiä. Kirkolliset juhlat muuttuivat suuriksi, kyläkuntain välisiksi tappeluiksi, joissa miesjoukot hyökkäsivät toisiaan vastaan seipäin ja puukoin, kietoen toisinaan vaimot ja vanhuksetkin samaan temmellykseen. Miesmurhat seurasivat toisiaan yhtä täsmällisesti kuin eri vuodenajat ja sellaiset pikku tapaukset kuin puukotukset, hammasten kurkkuperään lyömiset ja kylkiluiden katkomiset eivät antaneet mitään pitempiä puheenaiheita.
Puukkojokelaisiksi ja Nivalan metsärosvoiksi heitä kutsuttiin Oulua ja Kajaania myöten. Sillä vuosittain, ennen niitynaikaa, muodostivat isännät renkineen ja mökkiläiset poikineen partiojoukkoja, jotka kiertelivät rosvoilemassa ympäristöllä. He saattoivat piirittää yksinäisen metsätalon tai kylännurkan, pitää asukkaita koko kesäisen päivän kauhun vallassa ammuskelemalla pensaikosta seiniin ja räystäisiin sekä sitten yön tullen puhdistaa ruoka- ja vaateaitat. Ja mukanaan heillä oli näillä retkillä pitäjän irtolaisnaisia keitonkeittäjinä ja viinanjakajina.
Heidän sielunpaimenensa eli samassa tasossa laumansa kanssa. Kun hän ennen jumalanpalvelusta siunasi viikolla kuolleiden hautoja, oli hänen kummallakin sivullaan mies varomassa, ettei hän suistuisi alas hautaan, sillä siksi täyteen oli hän jo sunnuntaiaamusella ehtinyt itsensä naukkailla. Häistä ja kinkerikesteistä kotiin tuotaessa oli hänet sidottava kärrynistuimeen. Ja kun hän jonkun tutun isäntämiehen kanssa ryypiskeli pappilassa myöhään yöhön, saattoi hän innostua muinaissuomalaiseen vieraanvaraisuuteen tyrkyttämällä viinaveikkoaan yöksi vaimonsa viereen.