Äänettömyyttä oli kestänyt vain jonkun silmänräpäyksen. Mutta siinä oli jotakin kaameaa ja äärimmilleen pingotettua. Ja yhtäkkiä kuului naisten joukosta pohjoisristiltä väkivaltainen, tukahtuva itkuntyrskäys, joka heiastui kaikkien kasvoilla säikähtyneenä värähdyksenä. Mutta samalla kuului saarnaajan ääni, ensin matalana ja ikäänkuin raukeana, mutta sana sanalta ylenevänä ja kirkastuvana, kun hän alkusanoiksi luki virrenvärssyn:
"Mä matkamies olen vaivainen, mont' vaarallist' vaellan retkee, kun käyn isänmaatani etsien ja odotan ehtoon hetkee. Tääll' en surutonta ma majaa saa, siks täytyy mun sinne kiiruhtaa, kuss' iäinen rauha mun kätkee."
Kun hän tämän jälkeen piti pienen paussin, ryhtyäkseen päivän saarnatekstiin, kuului äskeisen naisen itku enää häädettynä nyyhkytyksenä. Mutta kun saarnaaja ryhtyi jatkamaan ja sanat alkoivat yhä hehkuvampina hänen suustaan sinkoilla, kuului hänen sanojensa lomitse äkkiä uusi, yhtä väkivaltainen itkuntyrskäys, johon ikäänkuin kaikuna vastasi toinen, kipeästi vihlaiseva naisenääni. Ne jatkuivat sitten yhtä tasaisena, hysteerisenä uikutuksena, oih-voih-ääninä ja niiskutuksena. Niihin yhtyi yhä uusia samanlaisia ääniä. Itkunhyrske levisi pohjoisristillä kuin kulovalkea puulta puulle.
Kusti oli ikäänkuin paikalleen kangistunut. Hän ei voinut irrottaa silmiään saarnaajasta ja tuo pohjoisristiltä kuuluva itsepintainen juorotus vaikutti häneen omituisen herpauttavasti. Vaikka saarnaajan ääni kaikuikin ylinnä kirkossa, kuuli hän ainoastaan tuon hyrskeen, joka ikäänkuin laineina tulvehti muihin kirkon osiin. Hän kuunteli ainoastaan sitä ja kun hän hetkeksi sulki silmänsä, tuntui hänestä kuin jossain läheisyydessä olisi ujeltanut tuhansia hylyksi heitettyjä koiranpentuja.
Mutta saarnaaja ei näyttänyt sitä kuulevan eikä huomaavan. Hänessä oli ruvennut kaikki elämään. Sanojaan vahvisti ja väritti hän puhuvilla eleillä ja kädenliikkeillä ja Kustista näyttivät hänen kasvonsa saavan joka hetki uuden muodon. Ja hänen äänensä voima oli kasvamistaan kasvanut. Itkunhyrskeeseen yhtyneenä muistutti se jättiläiskosken kohinaa tai vihaisesti alassyöksyvää raekuuroa.
Mutta yhtäkkiä, kun hänen äänensä kaikui valtavimpana ja sanansa sinkoilivat tulisimpina, pysähtyi hän kuin kantoon töksähtäneenä ja alkoi vaieten sivellä nenäliinalla otsaansa. Nyt kuului pohjoisristiltä lainehtiva itkuntyrske entistä selvempänä ja ikäänkuin yhtäkkiä paisuneena. Saarnaajakin näytti sen nyt vasta huomaavan, sillä hän ikäänkuin havahtui ja hänen kasvoillaan vilahti tuskaantunut ilme. Käskevästi, melkein vihaisesti sanoi hän:
"Hiljaa Herran pyhän sanan edessä — Herran tähden hiljaa!"
Tyrske vaimentui paikalla ja sieltä ja täältä alkoi kuulua turistelevaa nenän niistämistä. Samalla ryhtyi saarnaaja taas jatkamaan, aluksi matalalla mutta sana sanalta paisuvalla äänellä ja yhä elostuvammin kääntein. Mutta yhtä rintaa saarnan kanssa rupesi taas itkunhyrskekin paisumaan, kunnes kuului kimeä ja vihlova hihkaus, joka samalla vaikeni kuin poikki leikattuna. Kusti näki kahden kuudennusmiehen raivautuvan täpötäyden käytävän halki pohjoisristille. Ne menivät korjaamaan ensimäistä pyörtynyttä.
Levoton liikehtiminen ja kohina kulki nyt kautta kirkon. Melkein kaikki naiset suruttomain ristilläkin olivat painaneet jo päänsä alas, hyrskähdellen itkun aallokossa. Miesten puolelta kuului raskaita kohauksia, ähkinää ja vaikeita puuskahduksia. Vilahteli nyrkkiin kouristuneita käsiä ja tuolla ja täällä painui karheatukkainen pää alas, niin että leveä otsa kolahti penkin kirjalautaan.
Kusti oli yhä omituisen kangistuneisuuden vallassa ja hänen ympäriltään tuntuivat hävinneen kaikki ajan ja paikallisuuden rajat. Hän tuijotti saarnaajaan, mutta siitä huolimatta näki hän, kuinka hänen edessään istuvan vanhan miehen hartiat äkkiä alkoivat tärähdellä. Sen pää vaipui yhä alemmas ja alemmas ja vetäen tavattoman syvään henkeään puuskahti se itkuun. Silloin tunsi Kustikin kulkevan väristyksen ruumiinsa läpi, hänen kurkussaan oli omituinen kaiherrus ja rinnassa tuntui kuin pistos. Ja kun hän katsoi tuon edessään istuvan vanhuksen köyristyneitä hartioita, jotka sarkatakin alla niin avuttomasti tärähtelivät, kaihersi ja kuristi hänen kurkkuaan yhä kovemmin, kunnes hän vapautui rajuun nyyhkytykseen. Silmät herahtivat kyyneliä täyteen ja silloin särkyivät ja himmenivät kaikki ääriviivat hänen edessään. Hän ei nähnyt enää mitään, kuuli vain aaltomaisen kohinan korvissaan ja tunsi itsensä turvalliseksi nyyhkyttäessään muiden mukana. Hän oli kuin vähäinen solu, joka tuhansien muiden samanlaisten solujen kanssa jossakin aaltoilevassa liemessä keinahteli sokeasti ylös ja alas, ylös ja alas…