Alas kyykähtäessään sovitti hän jalkansa ristiin allensa, niin että varessaappaat jäivät piiloon. Tuokion istui hän liikahtamatta, tuijottaen eteensä lattiaan ja napuloiden oikealla kädellään viilekkeenpäätä. Epäluuloisesti ja kyräten silmäsi hän sitten tukkansa suojasta sivuille, mutta kun kukaan ei näkynyt kiinnittäneen häneen vähintäkään huomiota, vapautui hän heti ja alkoi tehdä huomioita.
Vaikka ovet ja muutamat suurista akkunoista olivat auki, oli kirkossa tukehuttavan raskas ilma. Kaikki näyttivät olevan jännittyneen odotuksen vallassa ja nostaen katseensa virsikirjasta silmäsivät ehtimiseen ja levottomina sakariston ovea kohti. Pitkin käytäviä seisoi tuolla ja täällä penkinkorvaan nojaten tukevia, körttipukuisia miehiä. Kusti tunsi niistä useimmat ja tiesi, että ne olivat kirkonkuudennusmiehiä.
Toinen Kustin edessä istuvista miehistä katsahti sivulleen, kumartui sitten vieruskumppaninsa puoleen ja Kusti kuuli hänen kuiskaavan:
"Siinäpä ne näkyvät Sarjan Matti ja Toppilan Juusokin istuvan entisellä paikallaan. Saapa nähdä, kuinka niiden niskat tänä päivänä kestävät."
Toinenkin kääntyi vilkaisemaan lähellä olevaan penkkiin ja hänen silmiään seuraten osui Kustin katse miehiin, joiden nimiä hän oli kuullut aina Malmbergin saarnojen yhteydessä mainittavan. Ne olivat suuria tappelijoita, juomareita ja hevoshuijareita. Ja järkähtämättömästi suruttomia. Heidän päänsä eivät olleet ankarimmankaan herätyssaarnan aikana itkusta tärähdelleet. Eräänä Viimeisen Tuomion sunnuntaina, jolloin Temperin ylpeät sisaruksetkin olivat herätyksen saaneet, oli koko kirkkoväki hyrissyt itkussa ja kaikki päät painuneet yhtenä luokona alas. Mutta noiden kahden paatuneen päät oli silloinkin nähty pystyssä. Kuin uhalla olivat he aina tulleet kuulemaan Malmbergin saarnaa, kehuen että heidän kaulansa kyllä jaksavat kantaa omat päänsä.
Sarjan Matti, luiseva ja mustakulmainen mies, istui Kustin kohdalla lähellä penkinkorvaa ja hänen takaansa näkyi Toppilan Juuson karhea niskatukka. He näyttivät nauttivan siitä huomiosta, joka heihin kohdistui, ja pilkallinen hymy karehti Matin suupielissä, kun hän hiljalleen pyöritteli tupakkimälliä poskessaan. Katsellessaan häntä syrjäsilmällä, tunsi Kusti mielessään kammon sekaista kunnioitusta.
Saarnavirren viimeinen värssy oli jo puolivälissä. Silloin aukeni sakariston ovi selkosen selälleen ja Malmbergin ryhdikäs sotilasvartalo näkyi oviaukossa. Kautta kirkkoväen kulki värähdyksen tapainen liike. Jokaisen silmät olivat häneen suunnattuina ja toiset kohosivat puolittain paikaltaan nähdäkseen hänet paremmin. Nopeita, joustavia, liikkeitä tehden luovi hän saarnastuolia kohti kuorinlattialle sijottuneen naisjoukon halki. Ne olivat enimmäkseen vanhoja mummoja ja heidän kasvojensa rypyt alkoivat värähdellä, kun he kääntyivät häntä kohti ja seurasivat katseillaan, kuinka hän kiiruusti harppasi ylös saarnastuoliin, koskettaen jaloillaan vain joka toiseen porrasastimeen.
Siellä seisoi hän nyt ylhäällä kaikkien näkyvissä. Virren sävelet vaikenivat ja kun hän nosti päänsä rukouksesta, seisoen siinä suorana, kädet saarnastuolin reunalla ristissä, oli täpö täydessä kirkossa niin hiljaista, että ulkoa alkoi yhtäkkiä selvästi kuulua pääskysen liverrys. Kusti ei voinut irrottaa katsettaan hänen kalvakoista, teräväpiirteisistä kasvoistaan ja hänen sydäntään puserti omituinen tunne, että nyt, ihan siinä paikassa tapahtuu jotakin tavatonta ja yliluonnollista.
Kun Malmberg ääneti katsoi alas seurakuntaan, josta hän oli kaksi vuotta ollut erossa, näkyi hänen suupielissään ja poskipäissään hienoja mutta kiivaita hermoväreitä. Oli kuin hänen mielessään olisi pikimmältään vilahtanut, kuinka hän vuosia sitten oli tällä samalla sijalla seisonut raa'an ja uhmailevan seurakunnan edessä. Silloin oli hän alottanut saarnansa sanoilla: "Minä katson kansan päälle ja näen edessäni kivikovia sydämiä, ja tänään pitäisi minun ruveta näitä kiviä murtamaan ja näitä kylmiä kallioita särkemään. Mutta minulla ei ole siihen aseita, (kätensä ylös ojentaen:) lainaa Sinä, Herra, minulle apusi!"
Mutta nyt oli seurakunnan ulkoasu suuresti muuttunut. Jykevänä rintamana täyttivät kirkon eteläristin heränneet miehet. Entiset tappelijat, juomarit ja avionrikkojat istuivat siinä vakaana joukkona, puettuina samanlaisiin körttitakkeihin ja pitkä, sileäksi kammattu tukka keskeltä jakauksella. Ja vastapäisen pohjoisristin täyttivät heidän tummapukuiset vaimonsa ja tyttärensä. Eivätkä vastapäätä saarnastuolia, länsiristillä, istuvat suruttomatkaan näyttäneet uhmailevin ilmein esiintyvän, pikemminkin saattoi saarnaaja yhden ja toisen katseesta lukea kysymyksen: "Miksi et kauemmin viipynyt keskellämme, että mekin olisimme ehtineet kääntyä?"