Mari katsoi häntä kummeksien, siirtyi sitten lähemmäs ja tarttui hänen käteensä.
— Lähdetään, vaari, kotiin, — sanoi hän surumielin ja alkoi vetää häntä polulle päin.
— Niin, lähdetään, lapsi kulta, ja sitten … taluta ukko ruokakellon tykö. Meidän pitää soittaa … tulipalon vaaraa soittaa. Ja tulipalohan se onkin … synnin palo nuorten sydämissä.
Vapisevalla äänellä puhellen seurasi vaari pitkin ja horjahtelevin askelin Maria, joka puolijuoksua riensi hänen edellään.
Tallin päädyssä oli kahden patsaan välissä, pienen katoksen alla malminen ruokakello, jonka siima riippui pitkin päätyseinää alas. Mari johdatti vaarin kellon alle ja ojensi hänelle siiman pään.
— Mene nyt ja katso järvelle, — sanoi vaari Marille ja alkoi tempoa kelloa hätäisesti ja säännöttömästi.
— Nyt ne käänsivät takaisin! — tuli Mari hetkisen kuluttua ilmottamaan.
Käytyään uudestaan nurkan takana kurkistamassa järvelle päin, lisäsi hän:
— … Ja soutavat niin että vesi keulassa vaahtoaa.
Mutta vaari tempoi yhä siimasta, niin että patsaat liitoksissaan natisivat ja kello heilui ja mylvähteli kuin apua huutaen. Hanurin soitto ja laulun loilotus lakkasi heti hätäkellon äänen kajahtaessa ja koko seutu tuntui kuin säikähtyneenä herkistyvän kuuntelemaan. Ja säikähtyneeltä näytti vaari itsekin siinä kellonsiimaa tempoessaan, sillä hänen siipimäiset kulmakarvansa olivat kohonneet ylös ja elottomat silmänsä tuijottivat rävähtämättä ylös kelloa kohti.