OMAA SAARNAANSA KUULEMASSA.
Hän kuoli tässä joku aika sitten, mutta kukaan, joilta olen sattunut asiaa kysymään, ei ole tiennyt missä ja miten hän kuoli ja kuinka hänet hautaan toimitettiin. Sillä siinä tuuman pituisessa uutisessa, jolla sanomalehdet ilmottivat hänen kuolleeksi, ei ollut noita lisätietoja. Ikä niissä sentään, kaiketi lauseen täydennykseksi, oli mainittu ja siitä näki, että hän oli ihmeteltävän kauan jaksanut pitkittää kurjaa olemassa-oloaan.
Hän oli suurimman osan tuosta iästään ollut deekiksellä, kuten sitä sanotaan, ja tuo uutisen vaiteliaisuus oli kaiketi olevinaan sanomalehtien puolelta hienotunteisuutta vainajaa kohtaan. Tosin hänen elämästään olisi voinut yhtä ja toista kirjottaa, sillä hän pysyi aina ihanteen ja aatteen miehenä sanan parhaassa merkityksessä ja teki lisäksi työtä läpi pitkän alennus-kautensa. Niin että hän kyllä siltä kannalta katsoen meni hautaan paljonkin ansiokkaampana kuin moni paksunahkainen poroporvari, joka soitoin ja lipuin saatetaan viimeiseen kammioonsa ja josta kirjotetaan palstan mittaisia panegyriikkoja, ilman että kirjottajat paremmin kuin lukijatkaan tietävät, mitä hyvää hän elämässään oikeastaan teki.
Luullakseni hänet tunsi jokainen, joka joskuskaan viimeisten parinkymmenen vuoden sisällä oli toiminut jossakin maamme sanomalehdistä — puoluerajoista ollenkaan huolimatta. Ollessani ensi aikoja aputoimittajana eräässä pahanpäiväisessä maaseutulehdessä tulin minäkin hänet tuntemaan.
Kun olin ensi päivää toimitustyössä ja joutohetkenä selailin pöydällä olevia papereita, kiintyi huomioni muutamaan kirjeeseen, joka oli avattuna toimituspöydän nurkalla. Kirjeen lähettäjä ilmotti olevansa maaseudulla ja tekevänsä heinätyötä ruokapalkalla sekä pyysi lehdeltä palkkiota kirjotuksistaan, päästäkseen matkustamaan pois. Jonkun ajan kuluttua saapui häneltä lehteen uusi artikkeli sekä samalla uusi palkkionpyyntökirje. Artikkeli pantiin heti lehteen, mutta kirje jäi pöydännurkalle edellisen viereen. Ne saivat siinä olla nähtävästi jonkunlaisina päätoimittajan omantunnon-kolkuttajina, sillä aina toimituksessa istuessaan otti hän ne käteensä, laskien kuitenkin kohta entiselle paikalleen. Kerran hän sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen mainitsi tuosta kirjottajasta, että "se poloinen on aivan deekiksellä" sekä kertoi hänestä yhtä ja toista muutakin.
Mutta Juholta — mainitsen häntä tässä vain etunimeltään — saapui uusia artikkeleita ja uusia palkkionpyyntikirjeitä. Eräässä hän muun muassa ilmotti, että hänen nyt oli täytynyt vaihettaa housunsakin huonompiin, kun ei ollut minkäänlaisia tuloja ylläpitimikseen. Rahoja hänelle ei kuitenkaan lähetetty, sillä lehtipahalla el totta tosiaan ollut mistä lähettää. Usein luulen Juhon jääneen palkkiotta tai monien muistutusten jälkeen saaneen tavallista pienemmän palkkion paljon huonommistakin syistä: siksi vain, että hän oli "deekiksellä" eikä siis viitsitty hänestä välittää — vaikka kirjotukset kyllä kelpasivat lehteen.
Kesä vaihtui syksyyn ja Juhon kirjeitä makasi jo pöydännurkalla vastaamattomina kokonainen kasa. Silloin ilmestyi hän itsekin eräänä päivänä odottamatta toimitushuoneeseemme, jossa minä päätoimittajan kanssa juuri tulisella kiiruulla "täytin" huomista numeroa. Niin monenkarvaisiin kävijöihin kuin maaseutulehden toimituksessakin saa tutustua, jouduimme molemmat kuitenkin kelpo ällistyksen valtaan, kun ovensuuhun ilmestyi pitkä ja suoraryhtinen mies, jonka ulkoasusta seuraavat seikat olivat silmäänpistävimmät: olkapäille ulottuva tukka; pesemättömät kasvot ja pitkä parransänki; nukkavieru talvipalttoo, jonka ratkeimista pumpuli-täyte pisti esiin; rajottuneet pieksusaappaat, joista varret nilkkaa myöten oli leikattu pois; pitkä, kuorimattomasta puusta leikattu kyhmysauva ja mustunut pärevasu, jossa punaisen rievun alta näkyi leivänkannikoita.
Siis täydellinen korven profeetta, Elia Karmelin vuoristosta!
Päätoimittaja tunsi hänet kuitenkin kohta ja nousi hämillään tervehtimään sekä esitti samalla minullekin. Ainoat rahat, mitä lehden kassassa sillä hetkellä lienee ollut, käytti päätoimittaja siten, että lähetti niillä heti ostamaan — neljännespullon konjakkia sekä tarjosi vieraalle ryypyn, minkä jälkeen hän sai ruveta auttamaan meitä numeron täyttämisessä. Kun hän oli saanut kolmannen ryypyn, jätti hän Petersburger Zeitungin, josta hän juuri suomensi joitakin päätoimittajan merkitsemiä sotauutisia, nousi seisomaan ja sangen juhlallisin elein ja lausein esitti minulle laajan toimituspöydän yli lähempää tuttavuutta; päätoimittajan kanssa hän oli jo ennestään sinut.
Seuraavana päivänä ilmestyi hän toimitukseen kerrassaan uudestasyntyneenä. Siistinpuoleinen herrasmiehen puku, kova kaulus rusettineen ja patiinit jalassa sekä tukka ja parta siistittyinä. Takinhihat ja housunlahkeet olivat tosin hänelle hieman lyhyet — sillä puku oli päätoimittajan vaatesäiliöstä —, mutta se ei merkinnyt mitään. Ylätaskussaan hänellä oli pieni litteä pullo riikapalsamia, jonka avulla hän piti vireillä pientä humalaa, kyetäkseen hyvin hermojaan hallitsemaan. Hän oli mitä loistavimmalla tuulella ja ryhtyi auttelemaan meitä toimitustyössä.