Kaupunkiin jäi hän sitten pitemmäksi aikaa, kantaen lehdeltämme kirjotuspalkkioitaan viidenkymmenen pennin ja markan suuruisissa erissä. Kun riikapalsamipullo oli tyhjänä, näytti hänen olevan suunnattoman vaikea ja silloin hän aina rukoilemalla rukoili edes viittäkymmentä penniä.
Kerran hän sellaisessa tuskassa löysi tiensä minun vinttikamariini ja pyysi minulta vähän rahaa. Kun olin tyhjentänyt hänelle kukkaroni tuiki vaatimattoman sisällön, lähti hän kohta pois, mutta palasi jonkun ajan kuluttua pikku hutikassa kiittämään minua. Filosofeerattuaan yhtä ja toista istui hän tuolille, painoi päänsä käsiin ja itki juopuneen itkua, jota aina oli niin tukala nähdä. Mutta sitten nosti hän yhtäkkiä päänsä ja kysyi:
— Ymmärrätkö sinä täydessä merkityksessään Jeesuksen sanoja: "Kun sinä annat almua, niin älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee."
Luulin jo Juhon aikovan syyttää minua jostakin, mutta hän alkoikin sen sijaan selittää, kuinka hänelle erinäisissä tilaisuuksissa valkenee aivankuin uutena milloin mikin Uuden Testamentin lause ja kuinka hänet silloin aina valtaa apea mieli siitä, ettei hänestä tullut pappia (hän oli yliopistossa lukenut teologiaa). Viime kesänä oli hänelle kirkastunut tuo Jeesuksen sana: "Kun sinä annat almua j.n.e." Siinä pitäjässä, josta hän lehdellemme oli lähetellyt karhuamakirjeitä, oli asunut hyvävaraisena virkamiehenä eräs hänen entisiä koulutovereitaan. Tämän luo oli hän muutamana lauantaina mennyt pyytämään apua. Siellä oli ollut pari muutakin herrasmiestä totia juomassa ja ylvästellen näille, kuinka hän on aina auttanut tätä entistä koulutoveriaan, oli virkamies korskasti ojentanut Juholle kaksimarkkasen. — Tällaisen miehen kuin minun, sanoi Juho, luulisi voivan ottaa kaksimarkkasen millä ehdoilla hyvänsä, ja kyllä kai se useimmiten niin onkin, mutta sillä kertaa minä loukkaannuin niin syvästi, että laskin rahan hänen eteensä pöydälle ja sanoen katuvani, että olin häneltä koskaan almuja ottanut, lähdin pois.
— Mutta sen kai teki maaseudun puhdas ilmapiiri, jossa olin jo kuukauden päivät elänyt, — lisäsi hän hetken kuluttua.
Koulutoverinsa luota poistuessaan oli Juholle sitten kirkastunut noiden Jeesuksen sanojen merkitys. Niiden johdosta oli hän joutunut tekemään omituisen kokemuksen, minkä hän kertoi minulle. Siinä ilmeni minusta niin paljon inhimillistä tragiikkaa — tai tragikomiikkaa, kuinka vain tahtoo, — että toistan sen tässä.
* * * * *
— Tietä kävellessäni kohtasin pitäjän nuoren ja intelligentin näköisen pastorin, joka pysähtyi minua puhuttelemaan, — kertoi Juho, otti muutaman tipan riikapalsamia ja jatkoi sitten omituiseen papilliseen sävyyn:
— Minä olin niin kiinni omissa ajatuksissani, että aloin hänelle puhua ja selittää tuota sanaa: "Kun sinä annat almua, niin älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea kätesi tekee." Hänen silmänsä kirkastuivat ja hän heristi kuuloaan, ja minun silmäni kirkastuivat vielä enemmän: vihdoinkin on edessäni pappi, joka on lähetetty saarnaajaksi kovasydämisten keskelle! Ja minä puhuin — en tiedä kuinka kauan ja mitä puhuin, sillä muistini ei ole tarkka — mutta hän kuunteli hievahtamatta ja vain hänen sieramensa värähtelivät. Mutta kun minä lopetin ja syntyi äänettömyys välillämme, niin silloin hän ikäänkuin unesta havahtui ja näki nyt vasta minun juopuneet kasvoni ja lian tahraamat ryysyni. Ja hän tuli levottomaksi ja pälyili ympärilleen. Sitten hän otti kukkaron taskustaan, levitti sen eteeni ja sanoi liikutettuna: tässä on kaikki, mitä minulla on mukanani, ja ujosti tarjosi hän minulle 25-pennisen. Minä otin sen huomaamatta vastaan ja kiiruusti kättäni puristaen poistui hän luotani, sillä, kuten hän sanoi, häntä odotti nuori rouvansa päivälliselle.
— Nukuttuani yöni tuntemattomassa heinäladossa heräsin minä kirkonkellojen hyminään, sillä oli ihana kesäkuinen sunnuntai-aamu. Ja minulle tuli väkevä himo päästä kirkkoon ja olla siellä niinkuin ennen lapsena olin. Mutta kun minä kävelin kirkonkylän raittia, huomasin kuinka vaikea minun oli olla, sillä kaikki jäseneni vapisivat, kun uni oli karkottanut eilisen humalani, ja kaiken kirkkorahvaan katseessa näin minä nyt syyttäjäni ja tuomarini. Ah, kun jaksaisin heidän välitseen hiipiä kirkon ovipenkkiin! huokasin minä. Silloin huomasin kohdallani tienvieressä apteekin ja se oli auki. Vaistomaisesti sukelsi käteni taskuun ja siellä oli se 25-penninen, ja toisessa tyhjä riikapalsamipullo. Menin oitis apteekkiin, asetin pöydälle rahani ja pullon sekä pyysin riikapalsamia. Ja ajattele, kuinka hieno ja ymmärtävä mies oli apteekkari! Vaikka hän näkikin minun kurjan asuni, niin täytti hän mitään puhumatta pulloni.