— Mutta olikohan hän niin hieno ja ymmärtävä? Eiköhän se sittekin ollut sinun hopeamurusi, joka auttoi pullosi täyteen? — keskeytin minä.
Juho katsoi minua kuin ymmärtämättä tai kuulematta mitä minä sanoin ja vasta hetken päästä lausui hän onnellisesti hymyillen (aivankuin se silloinen riikapalsamipullo olisi vieläkin hänen edessään väikkynyt):
— Mutta hyvä mies hän kuitenkin oli, kun täytti sen pulloni.
Ja hetken perästä jatkoi hän:
— Erään riihen takana vuodatin minä suuhuni pullon sisällyksen ja lähdin sitten jatkamaan matkaani kirkkoon. Eikä kukaan tien varrella ja kirkkopihassa olevista katsonut minua enää tuomiten. Kyyristyin ovipenkin nurkkaan seurakuntalaisten taakse, ja kun urut alkoivat soida ja kansa — vanhukset, keski-ikäiset, nuoret ja lapset — sunnuntaikasvoin vaelsivat sisään, kanttori käänsi numerotauluaan ja kaikki veisasivat: "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen", niin silloin minä itkin likaisen nenäliinani märäksi, sillä oli kuin taas olisin ollut lapsi, jolla on kaikki edessään.
— Mutta sitten nousi pappi saarnastuoliin ja hän oli se eilinen nuori pastori. Ja kuinka minä hämmästyinkään, kun hän alkoi saarnata tekstistä: "Jos sinä annat almua, niin älköön — — —" Ja hän esitti sen tekstin uudessa valossa, siinä valossa kuin se eilen oli minulle kirkastunut. Niin, olipa kuin olisi hän saarnannut juuri minun sanoillani. Ja seurakuntalaiset kuuntelivat henkeään pidättäen, aivankuin olisivat nyt vasta ensi kerran nähneet ja kuulleet nuorta pastoriaan.
— Jumalanpalveluksen päätyttyä tunsin minä tarvetta puristaa pastorin kättä ja lausua hänelle jotakin sellaista, mitä virallisessa puheessa kutsutaan onnentoivotukseksi. Ja minä asetuin sakariston rappusten eteen odottamaan häntä. Kun hän tuli ulos, astuin minä, innoissani käteni ojentaen, häntä vastaan. Mutta hän säpsähti ja käänsi katseensa toisaalle. Ja minä poloinen luulin sitä ujouden puuskaksi ja lähenin häntä vielä enemmän. Silloin hän teki kärsimättömän eleen kädellään ja kulki nopeasti ohitseni. Nyt vasta näin minä ikäänkuin syrjästä itseni likaisine ryysyineni ja häpeissäni riensin minä kiiruusti väkijoukon keskitse pois ja lymysin ruisvainioon. Siellä istahdin pientareelle, takerruin tukkaani ja sanoin itselleni: sinä tyhmyri! Sinä käyttäydyt aina epäviisaasti. Menettelysi johdosta luulee hän nyt, että sinä tulit anomaan palkkaasi saarnasta! — Ja raskaana painoi minua luulo, että hän kenties mielessään selittikin käytökseni juuri niin. —
* * * * *
Kuuntelin usein mielelläni Juhon filosofeerausta ja kertomuksia hänen kirjavista kokemuksistaan. Sillä paljon tyhmemmin puhuvat monesti ne, jotka vaunuilla ajaen taivaltavat elämänsä läpi. Ja luulenpa, että tuo ryysy-filosoofi riikapalsamipulloineen valmisti kokemusten tulessa kirkastuneilla ideoillaan loistohetken monelle muullekin kuin tuolle nuorelle pastorille. Mutta muistelenpa hänen kerran riikapalsamihumalassaan höpisseen myöskin sanoja: "Autuaampi on antaa kuin ottaa".