Hitaasti läheni koulusalin peräseinällä olevan kellon osotin kymmentä, jolloin alkoi tunnin kestävä aamiaisloma.
Toisen aamutunnin loppua odottivatkin oppilaat aina levottomimmin, sillä kymmentä käydessä alkoi nälkä olla jo kovin tuntuva, aamulla kotoa lähtiessä kun useimmat olivat ehtineet vain vähäisen ja hätäisesti einettä haukata. Ilmakin kävi salissa tunnin lopulla ummehtuneeksi ja tuntui kuin sen mukana olisi laskeutunut niin oppilasten kuin opettajankin yli raskas ja herpaiseva tympeys, mikä väkisinkin synnytti hajamielisyyttä ja tarkkaamattomuutta. Mutta kun kello sitten vihdoinkin alotti lyöntinsä, oli sillä kuin taikamainen vaikutus yleiseen painostavaisuuteen. Lyöntien seuratessa toisiaan täsmällisesti ja määrämittaisesti kohensivat kaikki ryhtiään ja lapsekkaat kasvot saivat elostuneen ilmeen. Kun viimeistä lyöntiä seurannut heikkenevä särinä oli sammunut, nousi opettaja katederista ja komensi: "Nouskaa!" Pulpettien kannet rämähtelivät, kun oppilaat kohahtivat ylös ja asettuivat pöytiensä viereen seisomaan. Mutta kun opettaja oli painanut kamarin oven jälkeensä kiinni, syntyi salissa vilkas liike. Rivit särkyivät ja hajosivat ja syntyi sekava äänten sorina ja iloinen temmellys kuin padon murtuessa keväisestä purosta. Kaikki etsivät eväsreppujaan, ryhtyen eri ryhmissä syömään. Eivät toki aivan kaikki. Liisan Petteri, näköjään yksitoistavuotias, laihakaulainen, isokorvainen ja arkakatseinen poika istui opettajan poistuttua jälleen paikalleen. Musteen tahrimalla sormellaan pulpetin kantta raaputtaen hän siinä kyyryssä selin katseli aterioivia tovereitaan, nielasten aina väliin kuin varkain tyhjän nielauksen.
Petteri oli yksinäisen, kylän kesken Nuusku-Liisaksi sanotun naisen poika ja oli koulussa ensimäistä syksyään. Äidillä, joka elätti itseään ja kylmiltään saatua poikaansa satunnaisilla töillä, oli katajistossa kylänlaiteella mökkipahanen. Petteri oli jo useina syksyinä ollut paimenpoikana kylän taloissa, mutta tänä syksynä hän oli ylennyt "Pötkälän maisterien" joukkoon, kuten kylän "vanhoilliset" kansakoulun oppilaita nimittivät.
Kun koulu oli kylässä ollut vasta muutamia vuosia ja siinä kävi vain varakkaampain lapsia, ei Nuusku-Liisan päähän olisi itsestään juolahtanut panna Petteriä kouluun. Mutta Tupalan lautamies, jonka maalla heidän mökkinsä oli, oli kerran syyskesällä sanonut hänelle, että panisit sinäkin tuon poikasi kansakouluun, eihän se jouten ollenkaan opi muuta kuin pahuutta ja saman ruuanhan se syö koulua käydessä kuin kotona vetelehtienkin. Ja Liisa oli harkinnut tämän lautamiehen neuvon järkeväksi ja niin sai Petteri alottaa kansakoulunkäynnin yhdessä lautamiehen poikain kanssa.
Tavallisesti oli Petterillä ollut koulueväänä pelkkä leivänpalanen, joskus siihen lisäksi silakkaa tai maitopullo. Tänään hänellä ei ollut mitään. Kun hän aamulla kotoa lähtiessään oli syönyt eineeksi illallisen vellinjäännöksen, oli äiti sanonut, ettei hänellä ole tänään antaa mitään evääksi ja kun Petterin suupielet olivat alkaneet avuttomasti poimuilla, oli hän kuin lohdutukseksi lisännyt, että koulusta palattuaan saa hän lämmintä leipää, äiti kun saa tänään vähä jauhoja leipoakseen. Kun Petteri sitten oli nyrpein mielin hankkiutunut lähtemään, oli äiti huutanut vielä perään, että pyydä enimpään nälkääsi vaikka Tupalan pojilta voileipää.
Hänellä oli tapana aina kouluun mennessä poiketa Tupalaan, josta sitten yhdessä lautamiehen poikain kanssa kuljettiin niityn ja mätiköisen haan läpi koululle. Tänä aamuna hän oli Tupalan ovipenkillä istuessaan ja lautamiehen poikia odottaessaan katsonut aikansa kuluksi, kuinka emäntä piakolla nosteli uunista leipiä ja siveli niiden päällimmäisen pinnan kermalla, jotta ne kävivät punaisenruskeiksi ja kovin houkuttelevan näköisiksi. Ja kun lisäksi sieltä uunista tulvahti niin tuore ja voimakas leiväntuoksu, heräsi hänellä uudestaan nälkä, jonka kylmä vellinjäännös oli kyennyt vain tilapäisesti kukistamaan. Ja niin hän tunsi nälkää jo kouluun tullessaan ja aamutuntien kuluessa se oli lisääntymistään lisääntynyt.
Hän istui yhä paikallaan ja raaputti kynnellään pulpetin kantta. Alta kulmainsa silmäsi hän välistä käytävän toisella puolella olevaa pulpettia kohti, jonka kannella Tupalan pojat ja Mattilan Oskari söivät eväitään. Viimemainittu oli samoinkuin Petteri itsekin ensi osastolla ja istui hänen takanaan. Sillä oli hyvin ulkonevat leukaosat ja pitkä takaraivo ja oli hän koulun pahankurisin oppilas, heikompain tovereinsa kauhu ja opettajan mieliharmi — poika, joka ei osannut muuta kuin tehdä kepposia ja päästellä niille hirnuvia nauruja.
Petteri tunsi, ettei hän Oskarin takia uskalla mennä Tupalan pojilta voileipää pyytämään. Sen sijaan päätti hän odottaa, että Oskari lopettaisi ennen syöntinsä ja menisi siitä pois. Mutta Oskarin ruokahalulla ei näyttänyt olevan mitään rajoja, ja kun Petteri yhä enenevällä näläntunteella näki, kuinka Tupalan pojat suun täydeltä haukkasivat siitä aamulla leivotusta leivästä tehtyä voileipää, nousi hän kuin vieraan voiman tempaisemana paikaltaan ja lähestyi heitä. Hetken ääneti seisottuaan ja silmin seurattuaan voileipää ahtavien toveriensa kädenliikkeitä, sanoi hän ujosti ja matalalla äänellä:
— Antakaapa vähä maistaa.
— Hä, hä, onko Nuusku-Pekallakin nälkä? — oli heti Oskarilla sanat valmiina.