Reinolta tuli kohta sen jälkeen pitkä, itseään syyttävä, kyyneleinen, anteeksianova ja elämänparannusta lupaava kirje. Sitä ei annettu isälle, äiti ja tytär sen eräänä yön hetkenä kahden lukivat, itkien ja toisiaan syleillen kuin kaksi vilussa värjöttävää lasta. Mutta isä alkoi pian käydä rauhattomaksi, kun Reinosta ei kuulunut mitään. Ja niin täytyi isän petkuttamisessa mennä askelta pitemmälle. Eräänä päivänä pani Anna postikonttorissa, jäljitellen tarkoin veljensä käsialaa, kokoon kirjeen, missä Reino muka kertoi, että hänen tutkintonsa siirtyykin syksyyn, ja hyvä jos hän silloinkaan valmistuu, ja että kesäksi hän menee taas samalle tehtaalle joutamatta ollenkaan kotona käymään jne. Kirjeen varusti hän leimauksilla ja vanhoilla postimerkeillä sekä toi isälle. Ja samaa temppua oli sitten pakko uudistaa pitkin kesää.
Mikä tuska vihloikaan molempia naisia nähdessään isän tyytyväisyyden, kun hän sai noita valhekirjeitä! Jos kukaan, niin kyllä he itse käsittivät aseman vaaranalaisuuden ja luonnottomuuden ja tuskassaan monestikin katuivat, etteivät heti ilmaisseet isälle asian oikeata laitaa. Sillä eihän mitenkään voinut ajatella sen säilyvän salassa isän kuolemaan saakka. Toiselta puolen pitivät he aivan varmana, että totuuden kuuleminen tappaisi raihnaisen isän ja tietoisuus siitä esti heitä salaisuuttaan paljastamasta, jota paitsi se kävi yhä vaikeammaksi mitä vanhemmaksi asia ehti. Ja niin kalvoi heitä lakkaamaton tuska ja he tunsivat elävänsä kuin joka hetki räjähtämään valmiin ruutimiinan päällä.
Reino, joka oli koko kesän ollut vankilassa, ei tiennyt kotona vallitsevasta asemasta mitään. Mitä painavammaksi elämä kotona kävi, sitä enemmän juurtui Annaan katkeruus ennen ihailemaansa veljeä kohtaan ja niin häneltä oli jäänyt kirjottamatta riviäkään veljelleen.
— Merkillisen kauan se Reinon tutkinto viipyy, — lausui Halinen, hieno tyytymättömyyden väre äänessään, ja laski sanomalehden pöydälle sekä riisui silmälasit nenältään.
Rouva, joka tuska sydämessään oli tarkannut odottavaa ilmettä miehensä kasvoilla, ei voinut pidättyä kuuluvasti huokaamasta. Hän oli usein tuosta huokailemisestaan saanut kiivaita moitteita mieheltään, joita ne omituisesti kiusasivat, ja nytkin tämä loi tuikean katseen vaimoonsa, mutta ei ehtinyt mitään sanoa, kun etehisestä kuului askelia ja Anna astui sisään.
Puolisoiden kasvoilla kuvastui tyttären tullessa aivan vastakkaiset ilmeet: isän toivovaa odotusta ja äidin pelonsekaista jännitystä.
Anna pudisti päätään ja koetti välttää isän katsetta. Äitiin hän pikimmältään silmäsi ja tämä luki tyttärensä katseesta, että jokin uusi onneton käänne oli taas uhkaamassa.
— Mikä poikaa vaivaa, kun ei edes kirjotakaan? — murahti isä.
Kun illallinen oli melkein ääneti syöty, virkkoi isä makuuhuoneeseen mennessään iloisesti kuin olisi päässyt selville jostakin rasittavasta arvotuksesta:
— Kunhan poika veitikka ei vain olisikin päättänyt yllättää meidät. Suorittaa tutkinnon ja putoaa sitten kuin taivaasta eteemme. Hm, hm, jotain sellaista se tuo äänettömyys tietää.