Tyytyväisenä mennä köpitti hän makuuhuoneeseen ja vasta kun hän oli ehtinyt uneen, uskalsivat naiset käydä käsiksi tuohon kipeään perhevammaan.
— Sieltä on siis taas kuulunut jotain? — kuiskasi äiti jännityksestä kalpeana.
Anna purskahti itkuun.
— Hän kirjottaa tulevansa kotiin. Hän on vasta päässyt vankilasta ja ilmottaa joidenkin entisten toverien avulla saaneensa matkarahat Amerikaan.
— Amerikaan! — keskeytti äiti tuskaisesti.
— Niin, ja eikö se hänelle parasta olekin… Hän ihmettelee vain, ettei täältä ole hänen kirjeisiinsä sanaakaan vastattu. Ei sano voivansa lähteä tuntematonta tulevaisuuttaan kohti, saamatta rohkeutta meidän anteeksiannostamme.
Anna oli sillä välin ottanut taskustaan pieneksi taitetun kirjeen ja kehiteltyään sen auki rupesi, kyyneleet kuivattuaan, sitä lukemaan. Vaikka Anna olikin kertonut jo kirjeen sisällön, tahtoi äiti sen silti kuulla. Näillä öisillä kirjeenlukemisilla oli noille kahdelle naiselle samantapainen viehätys kuin salaisilla ja vaaranalaisilla hartauskokouksilla. Vaikka ne pusertivatkin yhä uusia kyynelvirtoja heidän silmistään, luettiin ne aina siitä huolimatta, jopa toisinaan kahteenkin kertaan. Nuo hetket olivat kuin suruinen muistojäännös niiltä ajoin, jolloin Reinolta saapuneet kirjeet valmistivat koko perheelle pienen juhlahetken.
— Voi hyvä Jumala! — huokasi äiti, kun Anna oli lukemisen päättänyt —, miten isän käy, sillä nyt sitä ei enää voi välttää?
Anna istui hetken ääneti ja sanoi sitten alakuloisesti:
— En minä ymmärrä muuta kuin että meidän täytyy valmistaa isää siihen. Olisin kirjottanut Reinolle ja ilmottanut miten täällä on asiat, mutta hän ei mainitse mitään osotetta, jotapaitsi hän voi olla jo matkalla.