Äiti huokasi ja sanaa vaihtamatta kumpikin ymmärsi, mihin tukalaan umpikujaan he olivat joutuneet salatessaan isältä totuuden. Valmistaa häntä siihen oli nyt kahta vaikeampaa kuin alussa. Mutta se täytyi sittenkin tehdä, ja uudelleen huoaten nousi äiti ja lähti makuuhuoneeseen, luvaten aamulla ryhtyä isän kanssa puheisiin.
* * * * *
Reino oli kirjeen lähetettyään lähtenyt heti seuraavassa junassa matkalle. Seuraava päivä sen jälkeen kun äiti ja Anna olivat hänen kirjeensä johdosta neuvotelleet, oli sunnuntai, ja silloin ani varhain aamulla saapui Reino kotiasemalle. Hän oli vartavasten jouduttaunut täksi päiväksi, sillä sunnuntaina nukkuivat ihmiset myöhempään ja hän saattoi kenellekään näyttäytymättä tulla omaistensa luo. Kun hän saapui kotiin, nukkuivat molemmat naiset vielä, ainoastaan isä, joka aamuyöt tavallisesti valvoi, oli jo ylhäällä ja käveli Reinon saapuessa pihalla. Nähdessään poikansa odottamatta edessään, pysähtyi hän iloisesti hämmästyneenä, siristi silmiään ja virkkoi näppiä lyöden:
— No tuotahan minä juuri illalla sanoin, — ja hän levitti sylinsä pojalleen.
Reino joutui hämilleen tästä isän iloisuudesta ja läheni häntä epäröiden. Mutta isä ei huomannut pojassaan ilmenevää arkuutta paremmin kuin hänen vaiteliaisuuttaankaan. Taputtaen hartioille työnsi hän häntä edellään sisälle ja puhui iloisesti:
— Juuri illalla makuulle mennessämme oli sinusta puhetta ja minä sanoin, että nähdäänpä vain, niin mies ilmestyy kuin taivaasta pudoten eteemme. He, he, oikeassapa olin, niinkuin ainakin. — No, käyhän sisään, äitisi ja Anna vielä nukkuvat, mutta antaa heidän saada suuret silmät, tarinoidaan me sillä aikaa…
* * * * *
Sisälle tultuaan katsoi Reino pitkistään isäänsä, hänen silmänsä kostuivat ja hän kysyi aralla äänellä:
— Te olette siis antanut minulle anteeksi, isä?
Isän tuuheat, harmaat kulmakarvat kohosivat ylös ja hänen katseensa jäykistyi tuijotukseksi.