— Anteeksi … mitä anteeksi? — änkytti hän ja vasta nyt huomasi hän poikansa arkuuden ja riutuneen kalpeuden.
Kipeä ilme silmissään tuijotti poika isäänsä.
— Ettekö sitte tiedäkään…?
— Mitä tiedä … etkö ole tutkintoa suorittanutkaan? — ja isän ääni värisi.
— Tutkintoa?… Kuinka, ettekö tiedä? … minähän olen ollut väärennyk…
Hänen äänensä kävi yhä ontommaksi ikäänkuin sanat eivät olisi päässeet kuivien huulten yli. Viimeinen sana sammui kesken ja hän tuijotti isää suoraa silmiin. Tuo hänen katseensa ikäänkuin syöpyi isän aivoihin ja palautti kuin äkillisen valaistuksen selventäminä tämän mieleen äidin ja tyttären huokaukset, salaiset silmäykset ja kyynelilmeet, joita he eivät aina olleet onnistuneet häneltä salaamaan. Vaikkei hän täydellisesti käsittänytkään asian oikeata laitaa, tunsi hän kuitenkin jonkun musertavan pettymyksen yllättäneen itsensä. Hän liikutti huuliaan, mutta mitään sanoja ei kuulunut, ainoastaan joitakin epämääräisiä ääniä, teki kädellään kuin torjuvan liikkeen, horjahti ja tarttuen tuolin selkään kaatui sen kanssa lattiaan.
Makuuhuoneesta kuului vihlova parkaus. Äiti oli herännyt isän ja pojan sisälle tullessa ja kauhusta jäykistyneenä seurannut heidän keskusteluaan, tuntien jotakin hirveää olevan kuin päälle romahtamassa. Hänellä ei ollut kuitenkaan voimaa liikkua sängystä ja vasta kun hän kuuli isän romahtaen kaatuvan lattiaan, karkasi hän ylös ja riensi paikalle. Myöskin Anna heräsi äidin huudosta ja syöksähti huoneeseen, käsittäen ensi silmäyksellä mitä täällä oli tapahtunut.
Reino seisoi entisellä paikallaan ja hänen silmissään oli ilme kuin ei hän olisi mitään nähnyt. Hän tajusi hämärästi, että äiti ja sisko olivat salanneet isältä hänen tilansa ja vasta nyt selveni hänelle täydelleen, minkä arvoisena häntä ja hänen menestystään haaksirikkoutunut isä oli pitänyt.
Nähdessään molemmat yöpukuiset naiset hajalla hiuksin isän jäykistyvän ruumiin ääressä polvillaan valittavan, laskeusi hänen päälleen hirveä paino ikäänkuin maa olisi tahtonut hänetkin vetää tuonne isän rinnalle. Konemaisesti painui hän istumaan lähimmälle tuolille, nojasi kyynärpäät polviin ja painoi päänsä käsiin.
— Se on minun syyni, kun en ajoissa siihen isää valmistanut, — vaikeroi äiti.