— Minähän sen salaamistuuman alkuun panin, — nyyhkytti Anna.
Hekö siis syyllisiä, nuo avuttomat naispoloiset! Kuin tulinen rauta vihloivat heidän sanansa pojan sydäntä. Sinä hetkenä tunsi hän olevansa äärettömän kaukana entisistä tovereistaan ja vallattomasta pääkaupungin elämästä, aivankuin toisella taivaankappaleella. Nopeina unelmasarjoina kulkivat hänen sielunsilmäinsä ohi remuiset juomingit, varieteet ja bordellit. Vankikopin yksinäisyydessä mietiskellessään hän oli luullut jo tulleensa niin alas kuin myötämäkeä liukujalle saattoi mahdollista olla. Mutta ei, tämä seikka riippui vielä siinä syiden ja seurausten ketjussa, joka siellä vankilassa oli alkanut hänelle selvitä. Nyt vasta hän täydelleen tunsi elämän raudankovat lait. Vai tunsiko nytkään, sillä olihan vielä ylämäki nousematta, sama josta hän oli niin kevytmielisesti alas laskenut.
Kykenisikö hän siihen?
Hän nousi ponnistaen seisomaan. Kun elämässä joskus joutuu läpäsemättömään pimeyteen, ettei tiedä mihin päin askeleensa ohjata, aukeneekin tuossa pimeydessä yhtäkkiä pieni eteenpäinmenon mahdollisuus, tai kun raskaan painon alla tuntee olevansa avuton ja yksinäinen, kohoaa sydämeen jostakin salaisista syvyyksistä elähyttävä voima, joka antaa uskon edelleen elämisen mahdollisuuteen, uuteen kohoamiseen ja uusiin voittoihin. Jotakin sellaista tunsi Reino tuona hetkenä.
Hän läheni hiljaa äitiään ja siskoaan.
Ikäänkuin tuntien tarvetta kietoutua uuden miehisen tukipylvään ympärille, kun entinen oli kaatunut, nousi äiti ylös ja kallistui itkien poikansa syliin.
Reino liikutti kauan huuliaan ja sai vihdoin väristen kuiskatuksi:
— Te siis voitte antaa minulle anteeksi, äiti?
— Annan, annan…
Nämä äidin esiin nyyhkimät sanat pikemmin lisäsivät kuin huojensivat
Reinon taakkaa.