— Äiti, uskotteko että minä vielä voin nousta?
— Uskon, uskon…
Reino irtausi hiljaa äidin syleilystä ja läheni sisartaan. Mutta Anna ei kohottanut katsettaan isästä eikä Reino uskaltanut virkkaa hänelle mitään. Sen sijaan kokosi hän viimeiset voimansa, kumartui ja nosti isän jäykistyvän ruumiin käsivarsilleen sekä kantoi vuoteelle makuukamariin.
— Hän ei ehtinyt saada täyttä selkoa minun tilastani, ei myöskään minulle anteeksi antaa. Mutta kai sen piti niin oleman! — lausui hän hiljaa ja synkästi.
Naisten luo palattuaan seisoi hän hetken aikaa alallaan ja kädet riipuksissa tuijotti eteensä. Sitten hän vavahti ja vilkaisten äitiin ja sisareen lausui hätäisesti:
— Minä en saa viipyä! Maa polttaa jalkaini alla ja minun täytyy päästä koettamaan, kykenenkö minä nousemaan vai täytyykö minun…
Äidin katse sai hänet keskeyttämään lauseensa ja hän läheni horjuen ovea.
— Mutta minne sinä, hyvä lapsi … — hätääntyi äiti ja tarttui häntä käsivarresta.
Reino loi pikimmältään silmänsä Annaan ja tämän katseesta luki hän selvän käskyn lähteä heti kiipeämään sitä pitkää vastamäkeä, jonka päällä hän vasta täydellisen sovituksen saavuttaisi. Hän irrotti hiljaa itsensä äidistä, yritti sanomaan jotakin, mutta sanat kuoleusivat kurkkuun ja ääneti pyörähti hän ovesta ulos.
Kun he, jotka jälleen olivat kahden suruaan kantamassa, lähenivät akkunaa ja äänettömien kyyneltensä läpi katsoivat tielle, jolla syystuuli lennätteli kellastuneita lehtiä, näkivät he Reinon kumarana ja taakseen katsomatta kulkevan tietä eteenpäin kuin raskasta taakkaa kantava vaeltaja, jonka matkan määrä on vielä suunnattomien etäisyyksien takana. Äiti huokasi raskaasti ja alkoi uudelleen nyyhkiä, mutta tytär kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kumpikin he raskaan tuskansa keskellä tunsivat, että he nyt vihdoinkin olivat sivuuttaneet syvimmän kohdan siinä ristiaallokossa, jossa heidän perheonnensa oli haaksirikon kärsinyt.