LAKKI.
— No, lapset, olkaapas nyt… Huomenaamulla sitten saatte jokainen pullan. Huomennahan se vasta juhannus on, sitä ennen pitää vielä yksi yö nukkua… Antti, etkö sinä saa pidetyksi siitä käsiäsi erillään vai pitääkö äidin ottaa vitsa!
Miina nosteli juuri uunista pieniä nisupullia, joita karttui pöydälle hyvä joukko toistakymmentä kappaletta. Uteliaina ja mieloilevina kiehtoili hänen ympärillään kokonaista kaksitoista pienokaista, joiden keskellä äiti hääri leivoksineen kuin huolehtiva ja kaakerteleva kana. Kun lapsista oli kolme paria kaksosia, oli vanhin, Heino niminen poika, ehtinyt vasta kymmenen vuoden ikään. Mitä pöydältä ja kahdelta leveältä sängyltä jäi tilaa Rinteen torpan matalaan tupaan, sen täytti visusti tuo lapsiliuta, niin että isä Ulrikki sopi nipin napin sivuikkunan pieleen, mihin hän oli asettunut partaansa ajamaan,
Ulrikki oli kaksi viikkoa sitten palannut Amerikasta, jonne hän nuorimman lapsensa synnyttyä oli lähtenyt. Vaikka hän olikin viipynyt siellä vain parisen vuotta, oli hän ehtinyt sentään ansaita kaikki velkansa kuitiksi ja pienoisen summan säästöönkin. Hän oli tullut aivan odottamatta kotiin ja siitä johtunut tavaton ilo piti vielä nytkin, kahden viikon kuluttua, vallassaan Miinaa ja lapsia.
Tänään, juhannusaattona, piti hänen Miinan kanssa lähteä kyläretkelle jälkimäisen kotimökkiin, joka oli naapuripitäjän rajalla kaukana sydänmaalla. Kodinkaitsijaksi odottivat he erästä lähiseudulla asuvaa kehruumuoria. Ulrikki sovitti pienen, samealasisen peilin ikkunasta tulevan valon mukaan, pingotti oikean poskensa ja alkoi raaputtaa sillä vihottavaa karkeata parransänkeä. Lapset peuhasivat äidin ympärillä ja Heino kiipesi omia aikojaan sängyn päälaudan varaan ja otti naulasta sinisen, kiiltolippaisen pyhälakkinsa, jonka isä oli hänelle Amerikasta palatessaan tuonut. Hän oli saanut pitää sitä päässään vain isän tulopäivänä sekä viime sunnuntaisella kirkkoretkellä. Muulloin se oli saanut olla naulassa siellä lähellä katonrajaa. Tuoksuvat nisupullat ja lähellä oleva juhannusjuhla huumasivat vilkkaan Heino-pojan niin, että hän kiipesi omin lupinsa lakkia kurkottamaan, vaikka hänen olikin määrä saada se vasta huomenna päähänsä.
Tuo korea lakki oli kaikkien sisarusten ihailun esine ja uteliaina pysähtyivät he seuraamaan vanhimman veljensä yritystä. Silloin tarttui Anttiinkin, Heinoa nuorempaan, vallaton juhannustuuli, ja kun Heino laskeusi saaliineen alas, tempasi Antti häneltä lakin, asetti sen omaan päähänsä ja lähti livistämään ulos. Vihaisesti huudahtaen karkasi Heino hänen jälkeensä, mutta kaatoi samalla nurin nuorimman siskonsa, joka alkoi täyttä kurkkua parkua. Hämmästyneenä ja neuvotonna pysähtyi Heino ovelle, ja isä, joka juuri raapusteli korvalehden alla olevaa sänkeä, säpsähti ja sai poskeensa pienen haavan.
— Häts s-siinä! — äsähti hän ja alkoi suuttumistaan suuttua. Hän laski partaveitsen ikkunalle ja läheni uhkaavana Heinoa, joka hätäisesti pälyi ympärilleen.
— Peuhaatte siinä, ettei tässä saa partaansa … — murahti hän käheästi, pyöräytti Heinoa tukasta ja löi sitten korvalle, niin että pää kolahti ovenpieleen.
— Ja mitä sinä sillä lakilla! — tiuskasi hän Antille, joka oli nolona palannut ovelle ja peloissaan katsoi veljensä kuritusta.
Hän otti lakin Antilta, käänteli sitä hetken käsissään ja murisi: