Koulutunti alkoi ja kauhistuen ajatteli Petteri, että hänen on kestettävä vielä kolme tuntia ennenkuin pääsee kotiin, jossa äidillä mahdollisesti on jo lämmin leipä valmiina. Ensimäisellä tunnilla aamiaisloman jälkeen oli ensi ja toisella osastolla maantiedettä ja opettaja ryhtyi kertaamaan maantieteellisiä "esikäsitteitä". Petteri koetti alussa seurata mukana, mutta ajatukset eivät kauankaan pysyneet asiassa, sillä mielikuvitus väkisinkin varastausi niihin Tupalan emännän lihaviin leipiin. Nälkä kohosi noiden kuvittelujen kiihottamana huippuunsa. Päässä tuntui omituista herpoutumista, ettei mitenkään jaksanut seurata opetusta, ohimoita alkoi kivistellä ja kurkussa jutkahteli yhä useammin tyhjiä nielauksia.
Katederilta sinkoili kysymyksiä, käsiä ojentui hänen ympärillään viittaamaan, ojentui ja taas laskeusi ja Petterin käsi teki vaistomaisesti samoja liikkeitä. Vilahdukselta kuuli hän väliin opettajan kysymyksiä ja selityksiä, kohta taas niistä eksyäkseen omiin kuvitteluihinsa. Lopulta hän ei enää saanut ajatuksiaan lainkaan irti leivästä. Hän oli mielikuvituksissaan ahminut jo monta sellaista Tupalan emännän leipää, ahminut jokaisen muutamana suupalana, ja tunsi siitä huolimatta jaksavansa niitä vielä epäluvun syödä. Viimein ne leivät hänen mielikuvituksessaan alkoivat muuttaa muotoaan, toiset kävivät hänen käsissään soikeiksi, toiset hävisivät olemattomiin ennenkuin hän kerkesi edes yhtä suupalaa haukata, mutta yksi alkoi laajeta ja kasvoi niin suureksi, että hän itse lopulta istui kainaloita myöten sen keskellä ja siitä uhkui niin väkevä lämpimäisleivän tuoksu, että nälkä tuntui jo pelkästään siitä asettuvan.
Opettaja kysyi joltakin, mikä "kannas" on ja Petteri kuuli etäisenä ja epäselvänä huminana kuinka joku nuotikkaalla äänellä selitti, että "kannas on kapea maakaistale, joka yhdistää kahta mannermaata", mutta lähemmin hän ei tajunnut mistä siinä hänen ympärillään oli kysymys, hän vain silmät raukeassa puoliummessa nautti väkevästä leivän tuoksusta. Mutta opettaja oli pannut merkille, että Petteri ei hänen viime kysymykseensä viitannut, jonka vuoksi hän uudelleen kysyi:
— No, mikä on nyt siis kannas?
Kaikki kädet ojentuivat, syntyi odottava äänettömyys ja opettaja katsoi
Petteriin. Vaistomaisesti ojensi silloin Petterikin kätensä.
— Petteri! — kuului opettajan ääni ja kaikki kädet valahtivat alas ja lähinnä istuvat käänsivät päitään häntä kohti.
Petteri säpsähti ja kävi kuumaksi.
— No! — Opettajan äänessä oli jo tiukempi sävy.
Vaistomaisesti vääntäysi Petteri seisoalleen, mutta ei tajunnut mistä oli kysymys. Hänen ohimoissaan jyskytti ja kun kaikki tuijottivat häneen, oli hänen kovin paha olla. Muutamat alkoivat jo, päätään silti hänestä kääntämättä, ojentaa käsiään viittaukseen ja pian niitä varmasti viittaavia käsiä törrötti hänen ympärillään kuin keihäsmetsää. Mutta se aivankuin ärsytti opettajaa, joka melkein huusi:
— No mikä se nyt oli?