Rovasti istui vielä kamarissaan ja merkitsi kirkonkirjoista päivän kuulutuksia. Syrjästä katsoen muistutti hänen ulkomuotonsa suuresti Kaarle yhdeksättä: korkean otsan alta tuimasti alas laskeva kyömynenä, voimakas alaleuka ja isällistä kiivautta välkehtivät teräsharmaat silmät. Toistakymmentä vuotta oli hän jo ollut seurakuntalaistensa esimies ja isällinen vaikka kiivaskin holhooja niin hengellisissä kuin maallisissakin asioissa. Mutta niinpä olikin hän sekä köyhien että rikkaiden yksimielisessä suosiossa.
Kun hän juuri lopetti kuulutusten merkinnän ja oli aikeissa painaa kirkonkirjan kiinni, kuului tampuurista varovaisia askeleita. Heti sen jälkeen ilmestyi ovensuuhun keski-ikäinen mies, joka oli kuin kuusentyvestä veistetty: lyhyt, tukeva ja visainen. Vahvoja leukapieliä ja korvallisia ympäröi tuuhea, sykerä ja punertava parta, joka juuri parahiksi jätti tilaa kesakoisille ja päivän paahdannasta ruskottaville poskipäille sekä pienille ja harmaille silmille.
Hän oli pappilan isäntärenki, Heikki, joka oli kymmenisen vuotta työnjohtajana astellut rovastin renki- ja päiväläisjoukon etupäässä. Samoinkuin seurakunnan kanttori, vahvaääninen ja tukeva oman pitäjän mies oli seurakunnallisissa asioissa rovastin oikea käsi, samoin oli harvasanainen ja hidasliikkeinen Heikki-renki hänen oikea kätensä pappilan maiden viljelemisessä. Ja samoinkuin rovasti oli seurakuntaansa kiintynyt ja seurakunta rovastiinsa, samoin nämä kaksi miestä pitivät toisistaan, vaikka tuo kiintymys usein saattoikin saada varsin pohjalaisen ilmaisumuodon: suorasukaisen ja töykeän.
— Hyvää huomenta! — lausui Heikki hiukan arkaillen, mikä viimemainittu ei lainkaan kuulunut hänen tavallisiin tapoihinsa, sekä jäi lakki kourassa ovenpieleen seisomaan.
Rovasti ei vastannut mitään. Mutta siitä tuimasta tavasta, millä hän ryhtyi uudelleen kirkonkirjan lehtiä kääntelemään, arvasi Heikki rovastin kyllä huomanneen hänet, vaikkei tahtonut olla häntä näkevinään. Hän jäi paikalleen seisomaan.
Kun oli hetken kestänyt pelottavaa äänettömyyttä, siirrähti rovasti ulommas pöydästä, jolloin tuoli uhkaavasti rymähti. Valtava kirkonkirja lensi jymähtäen kiinni ja jonkunlaisten epämääräisten ähkäysten seuraamana kuului rovastin suusta kuin vastauksena Heikin äskeiseen tervehdykseen:
— Häh? Mitä sinä siinä seisot?
— Tuota … ajattelin tässä…
— Elä puhukaan! — keskeytti hänet rovasti vihaisesti. — Kyllä minä tiedän sinun asiasi. Viinamato sinussa taas päätään kohottaa! Vai Pirttirannalle siinä taas mielesi palaa, viinan humussa sinne rypemään!
— Enhän minä häneen nyt viinan takia, muuten vain ajattelin pistäytyä kylässä, jos tässä saisi parin päivän loman, — lausui Heikki tavallista sukkelammin, sillä rovastin kiivaat sanat olivat panneet hänen hitaan verensä vilkkaampaan käyntiin.