* * * * *
Eräänä kevätkesän leutona iltapäivänä heräsi Eljas-ukossa tavallista väkevämpi saunaamishalu. Hän pysähtyi työssään ja katsoi eteensä, mutta silmissä oli sellainen ilme kuin hän ei näkisi sillä hetkellä mitään ulkomaailmasta. Vanha sauna ja sen nokinen, tuttu peränurkka oli taasen yhtäkkiä ja elävästi hänen sisällisen näkövoimansa eteen kuvastunut. Se tapahtui aina silloin, kun hänen jossakin hyvin pölyisessä työssä ollessaan ruumista alkoi kovin sietämättömästi kutisemaan. Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki kylpemismenot vanhassa saunassa, alkaen siitä kun hän saunan siinnyttyä paitasillaan ennen muita asteli saunaan, hautoi vihdan omilla tempuillaan, kiipesi lauteille ja alustavan löylyn otettuaan ja hikoilun alkuun päästyään istui silmät ummessa ja nautti tunnelman kohoutumisesta.
Tavallista elävämmin kuvastui tänään kaikki hänen mieleensä. Hän oli sieramissaan tuntevinaan tutun löylyn hajun ja pitkin hänen ruumistaan kulki hivelevä väristys, kun hän kuvitteli löylyn ihanasti kirvelevänä ihoaan nuoleksivan. Silloin oli hän tarttuvinaan vihtaan ja alkavinaan sääriään rapsutella, mutta havahtui samalla todellisuuteen, ihana mielikuva särkyi, hajosi ja häipyi riekaleina tyhjyyteen, ja ukon tuli hyvin paha olla.
Hän mietti jo lähteä naapuriin kylpemään, mutta samalla juolahti hänen mieleensä eräs tuuma ja hän lähti tupaan.
Siellä oli vanha isäntä yksinään. Hän istui ruuvipenkin edessä ja silmälasit nenällään viilata jumitti jotakin rautaa. Eljas-ukko istui penkille siihen lähelle.
Tuokion kuluttua keskeytti vanha isäntä työnsä, silmäsi ulos ja kysyi:
— Onkos ukko pannut saunan lämpiämään?
Sitä Eljas-ukko oli odottanutkin.
— Enpä minä häntä … — vastasi hän hitaasti.
— Eiköhän sitä sietäisi lämmittää … tuntuu tässä kylpyä haluttavan.