Eräs unilukkarin rengin vävy kuuluu kerran kehaisseen olevansa "viimeisestä nipukasta papillista säätyä". Tuo lienee sentään jo liiallista säätykäsitteiden venyttämistä. Sen sijaan ovat rättäri, silta- ja jahtivouti voineet kohtuudella lukea itsensä kuuluviksi hallinnollisten virkamiesten viimeiseen nipukkaan.
Mainitut virat ovat kai nykyään jo lakkautetut. Milloin jahti- tai "susivoudin" kunniakas virka on laannut uhkealla nimellään virkamiesluokan nimistöä koristamasta, en nyt satu tarkalleen tietämään. Mutta kovin kauan siitä ei voi olla, koska minunkin kotikylässäni parisenkymmentä vuotta sitten kannettiin vielä jahtivoudin kapat, jotka peri tuon viran onnellinen omistaja, eräs kunnan suurimpia talokkaita, jolla lisäksi oli vielä herrastuomarinkin titteli. Kun hänellä vielä, ikäänkuin kaiken maallisen siunauksen viimeisenä voiteluna, oli sangen huomattava ja hyvin pyöristynyt vatsa, niin eihän ollut yhtään ihme, että tuo jahtivoutiherrastuomari kohosi kuntalaisten mielikuvituksessa rovastiakin mahtavammaksi.
Mitä arvoisan susivoudin virkatehtäviin kuului, sitä minä en tiennyt, ja lienevätkö vanhemmatkaan ihmiset siitä sen paremmin selvillä olleet. Ainoa tehtävä, minkä kaikki tiesivät hänellä varmasti olevan, oli palkan periminen, jota tuli kappa jyviä talolta. Napisematta sen kuntalaiset maksoivat kuten ainakin esivallalleen uskolliset alamaiset. Mutta että puheenalaisella virkamiehellä oli jotakin tekemistä suden kanssa, se kävi nimestä selville. Tosin ei paikkakunnalla ollut susia vuosikymmeniin liikkunut, joten ainakaan minä en voinut päästä selvyyteen siitä kuinka suden ja susivoudin tuli toisiinsa suhtautua. Sitä seikkaa eivät vähimmälläkään tavalla valaisseet ne monet susijutut, joita vanhan kansan ihmiset kertoilivat. Susivoutia ei niissä yhdessäkään esiintynyt.
Mutta kerran sitten kylmänä ja lumisena talvena ajausi paikkakunnalle susi jostakin sieltä Kajaanin nälkäperukoilta päin. Ensinnä liikkui pitäjällä itsepintaisia huhuja, että siellä ja siellä oli muka nähty suden jälet.
"Mitäs joutavia, jonkun suuren koiran jälet vain!" väittivät vanhemmat miehet kyynillisen itsepintaisesti.
Mutta sitten ilmestyi niitä, jotka olivat aivan "ilmisiinsä" nähneet suden. Sitä ja sitä Matin Liisaa tai Liisan Mattia vastaan oli juosta houvottanut sillä ja sillä metsätaipaleella, mutta kun Matin Liisa tai Liisan Matti oli karjaissut niin ja niin, niin metsään oli pökässyt.
"He, he, tainnut olla vain vallesmannin Vahti!" väittivät taas tuomasluonteet.
"Mitä sitä nyt taas tyhjää inttää, kyllähän sen nyt jokainen vallesmannin Vahdin tuntee!" huusivat kiivastuneina ne, jotka olivat suden vierailukäynnin ottaneet täytenä totena.
Ja pitäjäläiset jakaantuivat kahteen puolueeseen, niihin, jotka uskoivat suteen ja niihin, jotka kielsivät sen olemassaolon paikkakunnalla. Mutta edellinen puolue kasvoi päivä päivältä, sillä yhä useampia ilmestyi, jotka väittivät nähneensä suden tai ainakin sudenjälet. Ja kun yhä useampia koirarakkeja pitäjän eri kulmilta hävisi teille tietämättömille, täytyi lopulta kaikkien uskoa, että todellakin vallesmannin Vahtia mahtavampi peto oli seudulle ilmestynyt.
Susivouti oli viimeiseen saakka väittänyt perättömäksi huhuja, joita pitäjällä risteili tuosta hänen virkamahtinsa piiriin kuuluvasta häntyristä. Eikä hän ollut millänsäkään, vaikka hänen itsensä täytyi lopulta myöntää jutuissa olevan jotain perää.